Oli iltamyöhä, mutta Alwyn ei kärsimättömyydessään voinut pidättyä lähtemästä jo samana iltana katsomaan linnaa, johon Emmeline oli astunut onnettomana valtiattarena kymmenen vuotta sitten. Hän kulki puiston halki katsellen tuttuja ääriviivoja, jotka piirtyivät tummaa taivasta vasten. Kohta kiintyi hänen huomionsa hilpeisiin maalaisiin, jotka kaksin tai kolmin kulkivat hänen edellään ja jäljessään linnan portille johtavaa ajotietä. Ollen varma siitä, ettei kukaan voinut häntä tuntea, Alwyn kääntyi erään jalankävijän puoleen kysyen mitä oli tekeillä.
"Hänen Armonsa on järjestänyt alustalaisilleen täksi illaksi tanssiaiset pitääkseen yllä herttuan ja hänen isänsä ajoilta polveutuvaa tapaa, jota hän ei ole halunnut poistaa."
"Vai niin. Hän on elänyt täällä ihan yksinään herttuan kuoleman jälkeen."
"Ihan yksinään. Ja vaikka hän ei itse otakaan vastaan vieraita, näkee hän mielellään maalaisten huvittelevan ja kutsuu heitä usein luokseen."
"Hyväsydäminen, kuten aina", mietti Alwyn.
Saapuessaan lähemmäksi hän huomasi, että suuri ajoportti oli työnnetty muuria vasten ikäänkuin olisi ollut aikomus jättää se auki ikuisiksi ajoiksi ja että käytävät ja huoneet olivat kirkkaasti valaistut. Lukemattomat kynttilät vuotivat vahaansa niitä koristaville vihreille lehdille ja iloisten talonpoikaisvaimojen silkkihameille heidän kulkiessaan ohi, kukin miehensä kainalossa, Alwyn pääsi sisään muitten mukana, sillä talo oli tänä iltana avoin kaikille. Hän seisoi kenenkään huomaamatta eräässä nurkassa. Tanssi oli juuri alkamassa.
"Vaikka Hänen Armonsa on tuskin ehtinyt riisua surupukunsa, tulee hän varmaan alas aloittaakseen tanssit naapuri Batesin keralla", virkkoi eräs.
"Kuka on naapuri Bates?" kysyi Alwyn. "Vanha mies, jota hän pitää erittäin suuressa arvossa — hänen vuokraajistaan vanhin. Hän täytti seitsemänyhdeksättä viime syntymäpäivänään."
"Aivan niin", sanoi Alwyn keventyneenä.
"Nyt minä muistan."