Allekirjoittanut saattaa suureksi ilokseen ilmoittaa, että tyttärenne, hellästi rakastettu puolisoni Antonie puoli tuntia sitten synnytti lapsen. Se on Jumalan sallimuksesta tyttö, enkä löydä sanoja kuvaillakseni iloista liikutustani. Kalliin nuoren äidin samoin kuin lapsen tila on erinomainen, ja ilmoitti tohtori Klaassen olevansa täysin tyytyväinen asiain kulkuun. Myös kätilö, rouva Grossgeorgis, sanoo synnytyksen sujuneen erinomaisesti. — Liikutus saattaa minut laskemaan kynän kädestäni. Tervehdän arvoisia vanhempiani sydän täynnä mitä hartainta kunnioitusta
B. Grünlich.
Jos se olisi ollut poika, tietäisin hyvin kauniin nimen. Nyt tahtoisin antaa sille nimen Meta, mutta Gr. pitää Erika nimestä.
T.
TOINEN LUKU.
»Mikä sinua vaivaa, Bethsy?» kysyi konsuli nostaessaan pöytään tultuaan lautasen, joka oli pantu hänen liemilautasensa peitoksi. »Voitko pahoin? Minusta sinä olet niin kärsivän näköinen.»
Avaran ruokasalin pöytä oli kutistunut hyvin pieneksi. Paitsi vanhempia istui siinä tavallisesti vain mamsseli Jungmann, kymmenvuotias Klara ja laiha, nöyrä ja hiljaa aterioiva Klothilde. Konsuli katsoi ympärilleen… kaikkien kasvot olivat surkeat ja huolestuneet. Mitä oli tapahtunut? Hän oli itsekin hermostunut ja huolien painama, sillä pörssissä oli levotonta tuon sotkuisen schleswig-holsteinilaisen selkkauksen vuoksi… Ja ilmassa oli toinenkin levottomuuden aihe. Antonin mentyä huoneesta noutamaan paistia sai konsuli kuulla, mitä talossa oli tapahtunut. Trina, keittäjätär, tyttö, joka tähän asti oli osoittanut pelkkää uskollisuutta ja nöyryyttä, oli odottamatta noussut ilmi kapinaan. Konsulittaren suureksi mieliharmiksi oli hän jonkun aikaa ylläpitänyt eräänlaista ystävyyttä, jonkunlaista henkistä kumppanuutta erään teurastajasällin kanssa, ja tuo alati verinen mies oli varmaan vaikuttanut mitä turmiollisimmin hänen valtiollisten mielipiteittensä kehitykseen. Kun konsulitar kerran nuhteli häntä epäonnistuneen Chalotten-kastikkeen johdosta, oli Trina vastannut paljaat käsivarret puuskassa seuraavasti: »Odottakaahan, rouva konsulinna, ei kestä kauan enää ennenkuin tulee toinen järjestys; silloin minä istun tuolla sohvassa silkkileningissä ja te palvelette minua…» Hän oli tietysti heti saanut lähtöpassit.
Konsuli pudisti päätään. Hänen oli itsensä viime aikoina täytynyt havaita monenlaisia levottomuutta herättäviä oireita. Vanhemmat lastaajat ja varastomiehet olivat siksi taattua väkeä, etteivät antaneet panna päätään pyörälle; mutta nuorten miesten keskuudessa oli yksi ja toinen osoittanut käytöksellään, että uusi kapinan henki oli päässyt salaa valtaamaan alaa… Keväällä oli sattunut katumeteli, vaikka suunniteltiin parast'aikaa uutta asetusta, joka oli enemmän uuden ajan vaatimusten mukainen ja joka, huolimatta Lebrecht Krögerin ja muutamien toisten uppiniskaisten vanhain herrain vastustuksesta, oli senaatin päätöksellä tehty perustuslakisäännökseksi. Valittiin kansanedustajat, jotka kerääntyivät porvarikokoukseen. Mutta rauhaa ei vaan syntynyt. Maailma oli sekaisin. Jokainen tahtoi muuttaa aikaansaatua asetusta ja vaalioikeutta, ja porvarit riitelivät. »Säätyperiaate voimaan,» vaativat toiset; myöskin Johann Buddenbrook, konsuli, kuului näihin. »Yleinen vaalioikeus!» vaativat toiset; Heinrich Hagenström kuului heihin. Eräät huusivat vielä: »Yleiset säätyvaltiopäivät!» ja luulivat ehkä myös tietävänsä mitä niillä tarkoitettiin. Sitten pyöri ilmassa sellaisiakin aatteita kuin porvarien ja muiden kansalaisten eriarvoisuuden poistaminen ja porvarisoikeuksien laajentaminen myöskin ei-kristittyjä koskevaksi… Eipä ihme, että Buddenbrookin Trina alkoi puhua sohvasta ja silkkileningistä! Saattoi pelätä vielä pahempaa. Asiat uhkasivat kärjistyä pelottaviksi…
Oli lokakuun alku vuonna neljäkymmentäkahdeksan, taivas oli sininen, ja sen yli liiti keveitä pilviä, jotka hohtivat hopeankarvaisina auringon ohi kulkiessaan. Auringon voima oli jo niin vähäinen, että Buddenbrookin maisemahuoneessa räiskyi takkavalkea korkean, välkkyvän uuniristikon takana.
Pikku Klara, ruskeatukkainen lapsi, jolla oli tuikeat silmät, istui ompelupöydän ääressä ikkunan luona neuloen, kun taas Klothilde istui sohvassa konsulittaren vieressä samanlainen käsityö sylissään. Vaikka Klothilde Buddenbrook ei ollut paljon vanhempi naimisissa olevaa serkkuaan, siis vasta kahdenkymmenen yhden ikäinen, alkoi hänen pitkähköissä kasvoissaan jo huomata teräviä viivoja. Hänen sileä, jakaukselle kammattu tukkansa, joka ei ollut milloinkaan ollut vaalea, vaan alusta alkaen epämääräisen harmahtava, vaikutti myös siihen, että ikäneidon kuva oli valmis. Ehkä hänellä oli tarve pian tulla vanhaksi, päästäkseen pikemmin epätietoisuudesta ja toiveista. Kun ei hänellä ollut yhtään hopeagroschenia, tiesi hän, ettei kukaan koko avarassa maailmassa tahtoisi naida häntä, ja hän katsoi alistuen tulevaisuuteen, jossa häämötti pieni kamari ja pienen pieni eläke, jonka hänen mahtava setänsä toimittaisi hänelle jostakin arvossapidettyjen perheiden varattomia tyttäriä varten perustetusta hyväntekeväisyyskassasta.