Näytti siltä kuin Tony olisi vaipunut ajatuksiinsa, rientänyt kauas pois ja melkein unohtanut »vararikon». Konsuli huomasi olevansa pakotettu itse ilmaisemaan sen, minkä hän mieluummin olisi vain todennut.
»Luulen arvaavani sinun ajatuksesi, rakas Tony», hän lausui, »enkä minäkään puolestani tahdo kieltää, että tällä hetkellä kadun askelta, joka neljä vuotta sitten näytti minusta viisaalta ja toivottavalta… kadun sitä vilpittömästi. En usko olevani syyllinen Jumalan edessä. Uskon tehneeni velvollisuuteni koettaessani hankkia sinulle syntyperäsi mukaisen aseman… Taivas tahtoi toisin… et voine ajatella isäsi kevytmielisesti ja harkitsematta panneen onneasi vaaranalaiseksi! Näin Grünlichissä mitä parhaimmilla suosituksilla varustetun, kristillisen ja maailmaa nähneen miehen, papin pojan. Kuulin vielä myöhemminkin paljasta hyvää hänen liikemiestoiminnastaan. Olen tutkinut hänen asioitaan… Ne ovat sekavat, hyvin sekavat ja odottavat yhä selvitystä. Mutta ethän sinä syytä minua, ethän…»
»En, isä! Kuinka voit kysyä sellaista! Tule, älä anna sen painaa mieltäsi, rakas isä… Sinä olet kalpea, enkö saa tuoda sinulle vatsatippoja?» Tony oli kietonut käsivartensa isänsä kaulaan ja suuteli häntä poskille.
»Kiitos», sanoi isä; »noo, noo… älähän nyt, kiitos vain. Niin, minä olen kokenut raskaita päiviä… Mutta mitä tehdä? Minulla on ollut paljon vastuksia. Ne ovat Jumalan koettelemuksia. Mutta silti en voi tuntea itseäni aivan syyttömäksi sinuun nähden, lapseni. Kaikki riippuu nyt siitä kysymyksestä, jonka jo esitin sinulle, mutta johon sinä et vielä ole antanut tyydyttävää vastausta. Puhu avoimesti minulle. Tony… oletko oppinut rakastamaan miestäsi naimisissaolosi aikana?»
Tony alkoi uudelleen itkeä, ja vieden molemmin käsin nenäliinansa silmilleen sai hän sanotuksi nyyhkytystensä välillä: »Voi… mitä sinä kysyt, isä… Enhän minä ole milloinkaan rakastanut häntä… olen aina inhonnut häntä… etkö sitten tiedä sitä…?»
Olisi vaikea kuvata ilmettä, joka nyt näkyi Johann Buddenbrookin kasvoilla. Hänen silmänsä olivat säikähtyneet ja suruiset, ja kuitenkin hän nipisti yhteen huulensa, niin että suupielet ja posket vetäytyivät kurttuihin, kuten kävi silloin kun hän oli päättänyt edullisen kaupan. Hän sanoi hiljaa: »Neljä vuotta…» Tonyn kyyneleet kuivuivat äkkiä. Märkä nenäliina kädessä kohosi hän suoraksi ja sanoi vihaisesti: »Niin, neljä vuotta… hahaa! Näiden neljän vuoden aikana hän on muutaman kerran istunut luonani illalla lukien sanomalehteä…!»
»Jumala on suonut teille lapsen»… sanoi konsuli liikutettuna.
»Niin, isä… ja minä rakastan Erikaa… vaikka Grünlich väittää, etten ole lapsirakas… En koskaan eroaisi hänestä, sen voin sanoa sinulle… mutta Grünlichistä — oh! Grünlichistä — oh!… Ja nyt hän vielä tekee vararikon!… Oi, isä, jos tahdot ottaa minut ja Erikan luoksesi… niin tulen ilomielin! Nyt tiedät sen!»
Konsuli nipisti taas huulensa yhteen; hän oli erinomaisen tyytyväinen. Pääasiaa täytyi vielä kosketella, mutta Tonyn osoittama päättäväisyys teki sen helpoksi.
»Joka tapauksessa näytät sinä kokonaan unohtaneen, lapseni», sanoi konsuli, »että apukin olisi mahdollinen… minun kauttani. Isäsi on juuri tunnustanut sinulle, ettei hän tunne itseään aivan syyttömäksi sinuun nähden, ja siinä tapauksessa… no niin, siinä tapauksessa, että toivoisit… odottaisit minulta… olen tuleva avuksi, estävä romahduksen, maksava miehesi velat ja pelastava hänen liikkeensä.»