Hän katsoi jännittyneesi tyttäreensä, ja tämän ilme tuotti hänelle suurta tyydytystä. Se osoitti pettymystä.
»Paljostako oikein on kysymys?» uteli Tony.
»Mitä se vaikuttaa asiaan, lapseni… suuresta, suuresta summasta!» Konsuli nyökkäsi päätään muutaman kerran aivan kuin tuon summan ajatteleminen olisi painanut sen alas. »Sitäpaitsi en tahdo salata sinulta», jatkoi hän puhettaan, »että kauppahuoneemme, ilman tätä asiaakin on kärsinyt tappioita ja että tämän summan luovutus merkitsisi sille heikontumista, josta se… josta se vain vaivoin kykenisi kohoamaan. En sano tätä suinkaan siksi, että…»
Hän ei täydentänyt lausettaan. Tony oli hypähtänyt pystyyn, hän oli astunut pari askelta taapäin ja huusi, märkä nenäliina yhä kädessään: »Hyvä! Riittää! Ei koskaan!»
Hän oli melkein sankarillisen näköinen. Sana »kauppahuoneemme» oli tehnyt tehtävänsä. Se vaikutti luultavasti asiaan vielä ratkaisevammin kuin hänen vastenmielisyytensä herra Grünlichiä kohtaan..
»Sitä sinä et tee, isä!» jatkoi hän aivan suunniltaan. Vieläkö sinäkin aiot tehdä vararikon? Jo riittää! Ei koskaan!
Juuri silloin avautui eteiskäytävän ovi hiukan arkailevasta ja herra
Grünlich astui sisään.
Johan Buddenbrook nousi paikaltaan, ja hänen ilmeensä sanoi: Asia on päätetty.
KAHDEKSAS LUKU.
Herra Grünlichin kasvot olivat täplikkäät, mutta hänen pukunsa oli niitä moitteettomin. Hänellä oli yllään samanlainen musta, poimuinen, hieno lievetakki ja samanlaiset herneenväriset housut kuin ne, jotka hänellä oli ollut yllään ensimmäisellä vierailullaan Mengstrassen varrella. Hän jäi veltosti paikalleen ja sanoi pehmeällä ja voimattomalla äänellä, katse maahan luotuna: »Isä!…»