Konsuli kumarsi kylmästi ja järjesti sitten parilla voimakkaalla vedolla kaulaliinansa paikoilleen.
»Kiitän teitä siitä, että tulitte», lisäsi herra Grünlich.
»Se oli velvollisuuteni, hyvä ystävä!» vastasi konsuli; »pelkään vain, että se on jäävä ainoaksi teoksi, jolla voin vaikuttaa asiaanne.»
Vävypoika loi häneen nopean katseen ja luhistui yhä enemmän kokoon.
»Olen kuullut», jatkoi konsuli, »että pankkiirinne herra Kesselmeyer odottaa meitä… Missä neuvottelumme on päätetty pitää? Olen käytettävissänne…»
»Pyydän teitä seuraamaan minua», mutisi herra Grünlich.
Konsuli Buddenbrook suuteli tytärtään otsalle ja sanoi: »Mene ylös lapsesi luo, Antonie!»
Sitten hän lähti ruokasalin kautta arkihuoneeseen herra Grünlichin kanssa, joka oli milloin hänen edessään, milloin hänen takanaan oviverhoja avaten.
Kun herra Kesselmeyer, joka oli seisonut ikkunan luona, kääntyi katsomaan taakseen, nousivat hänen mustat ja valkoiset hiushöyhenensä pystyyn ja laskeutuivat taas hiljaa alas.
»Herra pankkiiri Kesselmeyer… tukkukauppias, konsuli Buddenbrook, appeni…» esitti herra Grünlich vakavasti ja nöyrästi. Konsulin kasvot olivat liikkumattomat. Herra Kesselmeyer kumarsi käsivarret velttoina, puraisten keltaiset kulmahampaansa ylähuuleen ja sanoi: »Nöyrin palvelijanne, herra konsuli! Iloitsen kunniasta!»