»Pyydän teitä suomaan anteeksi, että teidän on täytynyt odottaa, Kesselmeyer», sanoi herra Grünlich. Hän oli sulaa kohteliaisuutta niin puoleen kuin toiseenkin.
»Siirrymmekö asiaan?» huomautti konsuli katsellen etsivästi ympärilleen… Talon isäntä kiiruhti vastaamaan: »Tehkää hyvin…»
Heidän kulkiessaan tupakkahuoneeseen sanoi herra Kesselmeyer iloisesti: »Onko ollut miellyttävä matka, herra konsuli?… Aha, vai sade? Niin, onhan huono vuodenaika, ruma, likainen vuodenaika! Saisi tulla hiukan pakkasta, hiukan lunta…! Mutta vieläkös mitä! Pelkkää sadetta! Kuraa! Hyvin, hyvin inhoittavaa…»
Mikä omituinen ihminen, ajatteli konsuli.
Pienen huoneen keskellä, jossa oli tummakukalliset seinäpaperit, oli jotakuinkin suuri, neliskulmainen, vihreäliinainen pöytä. Sade oli yltynyt. Oli niin pimeä, että herra Grünlich sytytti heti kolme hopeajalassa olevaa kynttilää. Vihreällä pöydällä oli hajallaan sinertäviä, toiminimen leimoilla varustettuja kauppakirjeitä ja kuluneita, paikoitellen repeytyneitä, päivämäärillä ja nimikirjoituksilla varustettuja papereita. Sitäpaitsi oli siinä paksu pääkirja sekä aika kimppu huolellisesti teroitettuja hanhenkyniä ja lyijykyniä muste- ja kirjoitushiekka-asettimella.
Herra Grünlich kumarsi hiljaa, hienotunteisesti ja pidättyvästi, kuten kumarretaan hautajaisiin saapuneille vieraille.
»Rakas isä, olkaa hyvä ja istukaa nojatuoliin», sanoi hän nöyrästi.
»Herra Kesselmeyer, olkaa niin ystävällinen ja istukaa tähän!…»
Viimeinkin oli kaikki kunnossa. Pankkiiri istui vastapäätä isäntää, ja konsuli asettui nojatuoliin pöydän päähän. Hänen tuolinsa selkämys kosketti eteisen ovea.
Herra Kesselmeyer kumarsi, laski alahuulensa lerpalleen, selvitti liiveiltään yhden silmälasiparin ja vei sen nenälleen, rypisti nenäänsä ja aukaisi suunsa selälleen. Sitten hän kynsi tasalatvaista poskipartaansa, mistä syntyi hermostuttava ääni, painoi kädet polvilleen, nyökkäsi papereita kohti ja sanoi lyhyesti ja iloisella äänellä: »Aha! Tuossahan se joulupöytä on!»
»Sallinette minun nyt luoda tarkemman katsauksen asiain tilaan», sanoi konsuli ja tarttui pääkirjaan. Mutta äkkiä ojensi herra Grünlich suojaten kätensä pöydän yli, pitkät, sinisuoniset kätensä, jotka vapisivat huomattavasti, ja huusi järkytettynä: »Hetkinen vielä, isä, vain hetkinen! Antakaa minun ensin esittää pieni valaiseva johdatus!… Niin, tulette huomaamaan kaiken, mikään ei ole jäävä silmiltänne salatuksi.. Mutta uskokaa minua: Tulette näkemään onnettoman ihmisen, ette syyllistä! Minä olen väsymättä kohtaloa vastaan taistellut mies, jonka kohtalo sittenkin on lyönyt maahan. Tässä mielessä, isä…»