»Saamme nähdä, saamme nähdä, ystäväni!» sanoi konsuli ilmeisesti kärsimättömänä, ja herra Grünlich veti takaisin kätensä heittäytyen kohtalon varaan.
Seuraavat hetket olivat pitkiä, kauheita, äänettömiä minuutteja. Kynttilöiden lepattavassa valossa istuivat nuo kolme herraa lähetysten neljän tumman seinän välissä. Ei kuulunut muuta kuin paperien rapinaa konsulin käännellessä niitä. Muuten oli ulkoa kuuluva sateen lorina ainoa hiljaisuutta rikkova ääni.
Herra Kesselmeyer oli työntänyt peukalot liivinsä taskuihin ja rummutti sonnilla pöytää siirtäen kuvaamattoman iloisesti katseensa toisesta toiseen. Herra Grünlich istui liikahtamatta tuolin laidalla kädet pöydällä ja tuijotti synkkänä eteensä, luoden silloin tällöin aran syrjäkatseen appeensa. Konsuli selaili pääkirjaa, seurasi sormellaan sen lukusarekkeita, vertaili päivämääriä ja merkitsi lyijykynällä melkein näkymättömiä numeroitaan paperille. Hänen jännittyneet kasvonsa ilmaisivat kauhua liikkeen tilan johdosta, johon hän nyt sai »luoda tarkemman katsauksen»… Viimein hän laski vasemman kätensä herra Grünlichin käsivarrelle ja sanoi järkytettynä: »Mies parka!»
»Isä…» sai Grünlich sanotuksi. Tuon säälittävän ihmisen silmistä vieri kaksi isoa kyyneltä poskille ja niitä pitkin kullankeltaiselle poskiparralle. Herra Kesselmeyer seurasi mitä suurimmalla mielenkiinnolla noiden pisaroiden kulkua; hän oikein kohosi hiukan paikaltaan, kumartui eteenpäin ja töllisti suu auki vastapäätäistujaa. Konsuli Buddenbrook oli kovasti liikutettu. Häntä itseään kohdanneen onnettomuuden pehmentämänä hän tunsi kuinka sääli syttyi hänen sydämessään; mutta pian hän jälleen voitti tunteensa.
»Kuinka tämä on mahdollista!» sanoi hän lohduttomasti päätään huojutellen… »Näin lyhyessä ajassa!»
»Se käy kuin leikki!» vastasi herra Kesselmeyer hyväntuulisesti.
»Neljässä vuodessa voi mainiosti joutua koirien hampaisiin.
Muistakaamme vain, miten iloisesti Veljekset Westfahl vielä äskettäin
touhusivat Bremenissä…»
Konsuli katsoi häneen silmiään räpytellen kuulematta tai näkemättä mitään. Hän ei ollut suinkaan ilmaissut varsinaista ajatustaan, joka kiinnitti hänen mieltään… Miksi, kysyi hän itseltään, miksi tämä kaikki tapahtui juuri nyt? B. Grünlich olisi voinut jo pari kolme vuotta sitten olla nykyisessä tilassaan, sen havaitsi ensi silmäyksellä. Mutta hänen nauttimansa luotto oli ollut pohjaton, hän oli saanut pääomaa pankeista, hän oli saanut yhä uudelleen taattujen henkilöiden, kuten esimerkiksi senaattori Bockin ja konsuli Goudstikkerin nimikirjoitukset papereihinsa, ja hänen vekselinsä olivat käyneet täydestä. Miksi siis juuri nyt, nyt, nyt — kauppahuone Johann Buddenbrookin johtaja tiesi, mitä hän tarkoitti tuolla sanalla — hän tarkoitti sitä joka taholla ilmennyttä yleistä sortumista, sitä täydellistä luoton lopettamista, joka oli tapahtunut kuin yhteisestä päätöksestä, sitä yksimielistä hyökkäystä B. Grünlichin kimppuun, joka tapahtui häikäilemättä syrjäyttäen kaikki kohteliaisuusmuodot. Konsuli ei ollut niin lapsellinen, ettei olisi ymmärtänyt sukunsa nauttiman arvonannon koituneen Grünlichin hyödyksi tämän mennessä kihloihin hänen tyttärensä kanssa. Mutta oliko Grünlichin luotto niin täydellisesti, niin päivänselvästi, niin yksinomaan riippunut hänestä? Eikö siis Grünlich itse ollut merkinnyt mitään? Entä toisten hänestä antamat suotuisat lausunnot, kirjat, joita hänelle oli näytetty?… Olipa asian laita miten hyvänsä, hänen päätöksensä olla liikuttamatta sormeakaan asiassa varmistui yhä. Hän oli siis erehtynyt! Nähtävästi oli B. Grünlich osannut herättää sellaisen käsityksen, että hän oli yhteisvastuullinen Johann Buddenbrookin kanssa? Tämä, kuten näytti, kauhistavan laajalle levinnyt erehdys täytyi kerta kaikkiaan korjata! Ja tuokin Kesselmeyer oli vielä ihmettelevä! Oliko tuolla ilveilijällä ollenkaan omaatuntoa? Ei voinut olla huomaamatta, miten häpeämättömästi hän oli rakentanut kaiken sen ainoan seikan varaan, ettei hän, Johann Buddenbrook, antaisi tyttärensä miehen romahtaa. Sen vuoksi hän oli suonut jatkuvaa luottoa Grünlichille, joka jo aikaa sitten oli mennyt mies, pannen hänet samalla allekirjoittamaan yhä huikeampia kiskurikorkoja…
»Yhdentekevä», sanoi hän lyhyesti. »Käykäämme asiaan. Jos minun on annettava asiasta lausuntoni kauppamiehenä, täytyy minun valitettavasti ilmaista käsitys, että tässä on kysymys sekä onnettomasta että mitä suurimmassa määrin syyllisestä liikemiehestä.»
»Isä»… änkytti Grünlich.
»Tuo nimitys kaikuu pahalta korvissani!» sanoi konsuli nopeasti ja kalseasti. »Teidän vaatimuksenne, hyvä herra», jatkoi hän puhettaan, kääntyen ohimennen pankkiiriin päin, »tekevät kuusikymmentätuhatta markkaa…»