»Perimättömine pääomaan liitettyine korkoineen kuusikymmentäkahdeksantuhatta seitsemänsataa viisikymmentä markkaa viisitoista killinkiä», vastasi herra Kesselmeyer herttaisesti.
»Sangen hyvä… Ettekä te siis missään tapauksessa ole suostuvainen pitkittämään kärsivällisyyttänne!»
Herra Kesselmeyer purskahti muitta mutkitta nauruun. Hän nauroi suu levällään, sysäyksittäin, ilman vähintäkään pilkkaa, suorastaan hyväntahtoisesti, katsoen konsulia kasvoihin kuin kehoittaen tätäkin yhtymään siihen.
Johan Buddenbrookin pienet, syvällä olevat silmät synkistyivät, ja hänen silmiensä ympärille muodostui yhtäkkiä punaisia viivoja, jotka levisivät poskiluiden kohdalle asti. Hän oli tehnyt kysymyksen ainoastaan muodon vuoksi ja tiesi mainiosti, että tämän ainoan velkojan suoma pitennys olisi vaikuttanut tuskin ollenkaan asioiden tilaan. Mutta tapa, jolla tuo mies ilmaisi epuunsa, hävetti ja katkeroitti häntä äärimmilleen asti. Yhdellä ainoalla käden liikkeellä työnsi hän kaikki paperit syrjään, laski lyijykynän pöydälle niin että napsahti, ja sanoi: »Ilmoitan siis, etten ole halukas puuttumaan pitemmältä asiaan.»
»Ahaa!» huudahti Kesselmeyer huitoen käsillään… »Sepä oli sana, sepä oli arvokasta puhetta. Herra konsuli järjestää asian erittäin yksinkertaisesti! Ilman pitkiä puheita! Kädenkäänteessä vain!»
Johan Buddenbrook ei edes katsonut häneen.
»En voi auttaa asiaa, ystäväni», sanoi hän tyynesti Grünlichiin kääntyen. »Sen täytyy saada kulkea alkamaansa latua… Minä en saata estää sitä. Olkaa mies ja hakekaa Jumalalta lohtua ja voimaa. Katson neuvottelun loppuneeksi.»
Merkillistä kyllä levisi herra Kesselmeyerin kasvoille vakava ilme, joka näytti kerrassaan omituiselta; mutta sitten hän nyökkäsi herra Grünlichille kehoittavasti. Tämä istui hievahtamatta, väännellen vain pitkiä käsiään niin ankarasti, että nivelet narskuivat.
»Isä… herra konsuli…» sanoi hän vavahtelevin äänin, »te ette voi… ette voi tahtoa minun häviötäni, sortumistani! Kuunnelkaa toki! On kysymys sadankahdenkymmenentuhannen markan suuruisesta summasta… Te voitte pelastaa minut! Te olette rikas! Saatte järjestää tuon summan miten tahdotte… lopulliseksi korvaukseksi, tyttärenne perinnöksi, korolliseksi lainaksi… Minä teen työtä… Tiedättehän, että olen toimelias ja kekseliäs…»
»Olen sanonut viimeisen sanani», lausui konsuli.