»Sallikaa minun… ettekö te voi maksaa?» kysyi herra Kesselmeyer katsoen häneen lasiensa läpi nenä rypyssä… »Pyydän saattaa herra konsulin mietittäväksi, että… tämä olisi juuri mitä parhain tilaisuus kauppahuone Johan Buddenbrookin hyvävaraisuuden osoittamiseksi…»
»Pyytäisin teitä, hyvä herra, jättämään minun asiakseni huolehtimisen taloni kunniasta. Osoittaakseni maksukykyäni minun ei tarvitse viskata rahojani lähimpään rapakkoon…»
»Eihän suinkaan, eihän suinkaan! A-aha! 'Rapakko' on sangen lystikäs sana! Mutta eikö herra konsuli arvele, että herra vävynne vararikko voi saattaa asemanne väärään valoon… tuota… saattaa… johtaa?…»
»Pyydän teitä vielä kerran jättämään maineeni liikemaailmassa minun omaksi asiakseni», sanoi konsuli.
Herra Grünlich katsoi neuvottomana pankkiiriinsa ja aloitti uudelleen: »Isä… minä rukoilen teitä, ajatelkaa mitä teette!… Onko siis kysymys vain minusta? Oh, minä,… pitääkö minun sittenkin sortua! Entä tyttärenne, vaimoni, jota rakastan niin suuresti, jonka olen voittanut niin ankaralla kamppailulla… ja lapsemme, viaton lapsemme… hekin joutuvat onnettomuuteen. Ei, isä, minä en kestä sitä! Tapan itseni! Omalla kädelläni tapan itseni… uskokaa minua! Älköön taivas lukeko sitä viaksenne!»
Johann Buddenbrook nojasi kalpeana ja tykyttävin sydämin tuoliinsa. Toisen kerran syöksyivät tuon miehen tunteet häntä ahdistamaan, jälleen täytyi hänen kuulla — kuten jo kerran ennen, ilmoittaessaan herra Grünlichille tyttärensä travemündeläiskirjeestä — tuo hirveä uhkaus, ja jälleen valtasi hänet aikakauden ahdistava kunnioitus ihmistunteita kohtaan, joka aina oli ollut ristiriidassa hänen järkevän ja käytännöllisen liikevaistonsa kanssa. Mutta tuo kohtaus ei kestänyt sekuntia kauemmin. Satakaksikymmentätuhatta markkaa… toisti hän itsekseen, mutta sanoi sitten rauhallisesti ja lujasti: »Antonie on tyttäreni. Olen pitävä huolen siitä, ettei hän joudu syyttömästi kärsimään.»
»Mitä te tarkoitatte sillä…?» kysyi herra Grünlich jäykistyen…
»Ehditte kuulla sen vielä», vastasi konsuli. »Tällä kertaa minulla ei ole sanaakaan lisättävää.» Tämän sanottuaan hän nousi, painoi tuolinsa lujasti lattiaan ja kääntyi ovelle.
Herra Grünlich istui mykkänä, jäykkänä, älyttömänä paikallaan, ja hänen suunsa nytkähteli vuoroin puoleen ja toiseen hänen saamatta esille sanaakaan. Mutta herra Kesselmeyerin iloisuus palasi kun hän näki konsulin ratkaisevan liikkeen… se sai ylettömän vallan, paisui peloittavaksi! Lasit putosivat hänen pystyltä nenältään samalla kun hänen kellahtavat, yksinäiset kulmahampaansa uhkasivat purra mäsäksi hänen ohuet huulensa. Hänen pienet punaiset kätensä soutivat ilmassa, hänen hiushöyhenensä häilyivät, hänen hillittömästä naurusta vääntyneet kasvonsa valkoisille poskipartoineen muuttuivat sinoberinvärisiksi…».
»Ahah!» hän kirkui… »Se on hyvin… hyvin lystikästä! Teidän pitäisi kuitenkin hiukkasen tuumia ennenkuin viskaatte hautaan tämmöisen herttaisen, verrattoman vävypojan!… Toista noin toimeliasta ja neuvokasta miekkosta ei ole taivaan alla! Aha! Jo neljä vuotta sitten tunsimme kerran puukon kurkulla… hirttonuoran kaulallamme… jolloin aloimme pitää pörssissä hälinää kihlauksesta mademoiselle Buddenbrookin kanssa ennenkuin se todella oli tapahtunutkaan… kunnia sille, jolle kunnia tulee! Suurin tunnustus toimeliaisuudesta…!»