»Niin se on», vakuutti Friedrike. »Silloinhan on paljon parempi, ettei mene ollenkaan naimisiin.»
»Voi, rakas Friederike!» sanoi Tony nostaen päänsä pystyyn ja miettien oikein nasevaa vastausta. »Sinä taidat sittenkin erehtyä! Sillä onhan sitä ainakin saanut oppia tuntemaan elämää, tiedätkös! Ei ole enää mikään hanhi! Ja minulla on siis paljon suuremmat mahdollisuudet joutua uudelleen naimisiin kuin monella naimattomalla.»
»Kuinka?» kysyivät kaikki kolme yhteen ääneen…
Mutta Sesemi Weichbrodt oli aivan liian hyvä ja hienotunteinen ottaakseen koko asiaa puheeksi. Tony kävi joskus tervehtimässä entistä holhoojatartaan tämän punaisessa talossa, Mühlenbrinkin 7:ssä, jossa yhä kouluutettiin nuoria tyttöjä, vaikka täysihoitola alkoikin joutua vähitellen unohduksiin. Ja tuo kelpo vanha neito sai myös väliin kutsun Mengstrassen varrelle kaurispaistia tai täytettyä hanhea syömään. Silloin nousi neiti Sesemi varpailleen ja suudella napsahutti Tonya liikutettuna, hartaasti ja hiljaa otsalle. Hänen oppimaton sisarensa Madame Kethelsen oli viime aikoina tullut hyvin huonokuuloiseksi, eikä ollut ymmärtänyt juuri mitään Tonyn eroasiasta. Hän purskahti yhä sopimattomammissa kohdissa tietämättään välittömän sydämelliseen, miltei valittavaan nauruunsa, niin että Sesemin täytyi alituiseen koputtaa pöytään ja huutaa »Nally!»
Vuodet kuluivat. Konsuli Buddenbrookin tyttären tarinan kaupungissa ja suvun piirissä tekemä vaikutus alkoi hälvetä. Tony itse muisti avioliittoaan vain silloin kun hän huomasi elinvoimaisen pikku Erikan kasvoissa jonkun Bendix Grünlichiä muistuttavan piirteen. Hän käytti taas vaaleita pukuja, kähersi otsatukkansa ja otti kuten ennen osaa tuttavapiirinsä seurakesteihin.
Kuitenkin hän iloitsi suuresti siitä, että hän joka kesä saattoi jättää kaupungin joksikin aikaa… konsulin terveys vaati näet nykyään pitempiä virkistysmatkoja.
»Ei sitä arvaa mitä on vanhuus!» sanoi konsuli. »Jos saan kahvitahran housuihini, en voi hangata sitä kylmällä vedellä saamatta heti mitä ankarinta leinikolotusta…» Ennen ei tarvinnut varoa mitään.» Hänellä oli myös joskus pyörrytyskohtauksia.
He kävivät Obersalzbrunnissa, Emsissa, Baden- Badenissa ja Kissingenissä ja tekivät kerran hauskan ja mielenkiintoisen matkan Nürnbergin kautta Müncheniin, Salzburgin ja Ischlin kautta Wieniin, Pragiin, Dresdeniin, Berliiniin ja kotiin… ja vaikka madame Grünlichin täytyi hermovatsataudin tähden, joka viime aikoina oli alkanut vaivata häntä, noudattaa mitä tarkinta hoitotapaa kylpylaitoksissa, olivat nuo matkat hänestä mitä suotuisinta vaihtelua, sillä hän ei yrittänytkään salata, että hänestä oli hiukan ikävä kotona.
»Niinhän se on, semmoista se elämä on, isä!» sanoi hän katsellen miettivästi kattoon… »Olen saanut oppia tuntemaan elämää, se on totta… mutta juuri siksi minusta on hiukan surullista istua vain aina täällä kotona kuin mikäkin tuhmeliini. Älä usko, etten minä olisi mielelläni teidän luonanne, isä… vitsaa minun pitäisi saada, ellen ymmärtäisi olla kiitollinen! Mutta semmoista se elämä on, näetkös…»
Eniten häntä kuitenkin harmitti se yhä uskonnollisemmaksi käyvä henki, joka täytti hänen laajan kotinsa, sillä konsulin hurskaat taipumukset kävivät sitä näkyvämmiksi mitä iäkkäämmäksi ja sairaloisemmaksi hän tuli; ja konsulitarkin alkoi vanhetessaan tuntea vetovoimaa tuota hengensuuntaa kohtaan. Buddenbrookien talossa oli aina pidetty pöytärukoukset, mutta nyt siellä oli vallinnut jo pitemmän aikaa semmoinen sääntö, että perheen tuli kokoontua aamuisin ja iltaisin palvelusväen kera yhteiseen rukoukseen aamiaishuoneeseen, jolloin talon herra luki ääneen jonkun kohdan raamatusta. Sitäpaitsi lisääntyivät pappien ja lähetyssaarnaajien käynnit vuosi vuodelta, sillä Mengstrassen varrella sijaitseva ylimystalo, jossa sivumennen sanoen sai niin hyvän kestityksen, oli jo kauan ollut tunnettu luterilaisten ja reformeerattujen hengenmiesten ja sisä- ja ulkolähetyksen pappien vierasvaraisena tyyssijana. Ja kaikilta isänmaan kulmilta tuli nyt taloon mustapukuisia, pitkätukkaisia herroja, jotka sijoittuivat tänne muutamaksi päiväksi… tietäen voivansa odottaa jumalisia keskusteluja, ravitsevia aterioita ja runsaskätistä avustusta pyhien tarkoitusten hyväksi. Kaupungin omatkin papit kulkivat talossa kuin kotonaan…