Konsuli huomasi myös ilokseen, miten itsetuntoisesti ja arvokkaasti Tony esiintyi kaupungilla Buddenbrook-suvun jäsenenä… vaikka heidän oli täytynyt edellyttää, että hän eronneena rouvana tulisi kohtaamaan vahingoniloa ja ennakkoluuloa toisten perheiden puolelta.
»Hei vaan!» sanoi hän kerran palatessaan kävelyltä ja heitti hattunsa maisemahuoneen sohvalle… »Voitko ajatella, että tuo Möllendorpf — Hagenström — Semmlinger — Julchen, mokoma, ei tervehdi minua… hän ei tervehdi minua! Hän odottaa, että minä tervehtisin ensin! Mitä sinä sanot siitä? Kuljin Breitestrassea pää pystyssä hänen ohitseen ja katsoin häntä suoraan kasvoihin…»
»Sinä menet liian pitkälle, Tony… Kaikella on rajansa. Miksi sinä et voinut tervehtiä ensin madame Möllendorpfia? Olette yhdenikäiset, ja hän on naimisissa oleva rouva kuten sinäkin olit…»
»En koskaan, äiti! Tuotako roskajukkoa!»
»Assez, rakas lapsi. Ei sinun sovi käyttää niin rumia sanoja…»
»Kun joutuu oikein kiihdyksiin…!»
Hänen vihaansa tuota »nousukasperhettä» kohtaan yllytti sekin, että sen jäsenet katsoivat olevansa oikeutetut halveksimaan häntä. Ja häntä kiukutti rajattomasti tuon joukon kukoistava asema. Ukko Heinrich kuoli vuoden 51 alkupuolella ja hänen poikansa Hermann… Hermann, joka oli syönyt sitruunasämpylöitä ja jolle Tony oli antanut korvapuustin, johti nyt herra Strunckin kumppanina tuota loistavaa vientiliikettä ja nai vuoden kuluttua konsuli Huneuksen tyttären, kaupungin rikkaimman miehen, jonka isän puutavara-asioilla oli ollut semmoinen menestys, että hän saattoi jättää kolmelle lapselleen kullekin kahden miljoonan perinnön. Hänen veljensä Moritz oli rintataudistaan huolimatta edistynyt loistavasti luku alallaan ja asettui kaupunkiin lakimiehenä. Häntä pidettiin terävänä, ovelana, hauskana, jopa kaunosieluisena miehenä, ja hän sai paikalla paljon asiatuttavia. Hänessä ei ollut yhtään Semmlingien näköä, hänellä oli kellahtavat kasvot ja terävät, vajanaiset hampaat.
Suvunkin keskuudessa hänen täytyi kulkea pystyssäpäin. Gotthold-setä, joka oli vetäytynyt syrjään liikeasioista ja vaelsi nyt huoletonna lyhyine säärilleen ja leveine housuineen vaatimattomassa asunnossaan, noukkien läkkirasiasta rintakaramellejä, sillä hän piti makeisista, suhtautui nyt onnellisempaan velipuoleensa yhä lempeämmin ja alistuvammin, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä tuntemasta hiljaista tyydytystä Tonyn epäonnistuneen avioliiton johdosta, hän kun muisti kolmea omaa naimatonta tytärtään. Mutta mitä hänen vaimoonsa, joka oli syntyisin Stüwing, ja varsinkin noihin kolmeen nyt jo kahdenkymmenenkuuden, -seitsemän ja -kahdeksan vuoden iässä olevaan tyttäreen tulee, osoittivat nämä serkkunsa onnettomuutta ja erojuttua kohtaan paljon vilkkaampaa mielenkiintoa kuin mitä he olivat ilmaisseet kihlajaisissa ja häissä. »Sukupäivillä», joita vanhan madame Krögerin kuoltua taas oli alettu pitää torstaisin Mengstrassen varrella, oli Tonyllä heistä aika vastus.
»Oi hyvä Jumala sinua raukkaa!» sanoi Pfiffi, nuorin heistä, joka oli pieni ja paksu ja joka heilutteli itseään hullunkurisesti puhuessaan, samalla kuin hänen suupielensä kostuivat. »Se on siis ratkaistu? Sinä olet siis taas samassa asemassa kuin ennen?»
»Ei ollenkaan!» sanoi Henriette, joka samoin kuin vanhin sisar oli tavattoman pitkä ja hontelo. »Sinä olet paljon huonommassa asemassa kuin jos et olisi mennyt ensinkään naimisiin.»