Ruokasalin pöytä suureni vielä enemmän, ja Tonylle tarjoutui uusi juttelemisen tilaisuus, kun Thomas saman vuoden elokuussa palasi kotiin Pau'sta. Tony rakasti ja kunnioitti kaikesta sydämestään tuota veljeä, joka heidän Travemündestä ajaessaan oli nähnyt hänen surunsa ja ottanut osaa siihen ja jossa hän sitäpaitsi näki kauppahuoneen ja suvun tulevan päämiehen.
»Niin, niin», sanoi Thomas, »me kaksi olemme jo kokeneet yhtä ja toista, Tony…» Sitten hän kohotti toista silmäkulmaansa, siirsi venäläisen savukkeen suupielestä toiseen ja ajatteli nähtävästi pientä kukkasmyyjätärtä, jolla oli malaijilainen kasvojenmuoto ja joka hiljakkoin oli mennyt naimisiin kukkakaupan omistajattaren pojan kanssa sekä hoiti nyt kauppaa omissa nimissään.
Thomas Buddenbrook, joka oli vielä jonkun verran kalpea sairauden jälkeen, teki silmiinpistävän hienon vaikutuksen. Viimeiset vuodet näyttivät erinomaisesti täydentäneen hänen kasvatustaan. Korvien kohdalle pieneksi kummuksi harjattuine hiuksineen, ranskalaiseen tapaan teräväksi kierrettyine viiksineen, jotka käherrysraudan avulla oli saatu pysymään vaakasuorassa asennossa, ja vankkoine, suorine vartaloineen teki hän melkein sotilaallisen vaikutuksen. Mutta sinertävä, liian läpikuultava hiussuoniverkko kapeilla ohimoilla, missä hiusraja teki lahdelman taapäin, sekä lievä taipumus horkkaan, jota vastaan kunnon tohtori Grabow turhaan taisteli, ilmaisivat, ettei hänellä ollut varsin vankka terveys. Mitä yksityispiirteisiin tulee, esimerkiksi leukaan, nenään ja varsinkin käsiin — aito buddenbrookilaisiin käsiin — oli hän alkanut muistuttaa yhä enemmän isoisäänsä.
Hän puhui espanjalaisin ääntein sekoitettua ranskaa, ja hänen harrastuksensa eräitä uudenaikaisia satiiris- ja poleemisluontoisia kirjailijoita kohtaan sai kaikki ihmetyksen valtaan… Synkkä kaupanvälittäjä Gosch oli ainoa koko hänen kotikaupungissaan, joka siinä suhteessa ymmärsi häntä; hänen isänsä tuomitsi nuo kirjailijat mitä ankarimmin.
Mutta silti ei konsuli voinut salata, mitä iloa ja ylpeyttä hänen vanhin poikansa hänessä herätti. Liikutettuna lausui hän tämän tervetulleeksi takaisin konttoriinsa, jossa hän itsekin oli taas ahertanut suuremmalla tyydytyksellä vanhan madame Krögerin kuoleman jälkeen, joka tapahtui vuoden lopulla.
Tuon vanhan rouvan poismeno täytyi kantaa tyynesti. Hän oli elänyt hyvin vanhaksi, viime vuodet aivan yksin. Hän meni Jumalan luo, ja Buddenbrookit saivat melko lailla rahaa, runsaasti 100 000 markkaa käteistä, joka erä vahvisti mitä tervetulleimmalla tavalla kauppahuoneen pääomaa.
Tuon kuolemantapauksen laajemmalle ulottuva seuraus oli se, että konsulin lanko Justus, saatuaan loput perinnöstään käsiinsä, selvitti asiansa, väsynyt kun oli alituisiin liike-elämän vastoinkäymisiin, ja vetäytyi syrjään koko alalta. Justus Krögeriä, à la mode-keikarin elämäniloista poikaa, ei onni ollut erikoisesti suosinut. Tuhlaava ja huikentelevainen kun oli, ei hän ollut koskaan osannut luoda itselleen varmaa, vakavaa ja luotettavaa asemaa kauppamaailmassa. Hän oli etukäteen kuluttanut huomattavan osan vanhempienperintöään, ja viime aikoina oli Jakob, hänen vanhin poikansa, tuottanut hänelle vakavia huolia.
Tuo nuori mies, joka näkyi hankkineen itselleen säädytöntä seuraa suuressa Hampurissa, oli tullut maksamaan vuosien kuluessa anteeksiantamattoman paljon. Ja kun konsuli nyt kieltäytyi enää, maksamasta piti äiti, heikko ja helläluontoinen nainen, salaa huolta kevytmielisestä pojastaan, mikä johti valitettavaan eripuraisuuteen puolisoiden kesken. Kaiken lisäksi oli Hampurista vielä kuulunut muutakin, pahempaa, samoihin aikoihin kuin B. Grünlich oli lakkauttanut suorituksensa. Jakob Kröger oli Dalbeck & Kumpp:in palveluksessa ollessaan joutunut kiinni vilpistä ja omavaltaisuudesta… Siitä ei nostettu melua, eikä Justus Krögerille tehty kyselyitä, mutta ilmoitettiin Jakob Krögerin saaneen paikan New Yorkissa kauppamatkustajana ja aikovan lähiaikoina lähteä matkalle.
Asiat olivat kehittyneet sille kannalle, että konsuli Justus puhui tästä lähtien vain »pojastaan», kuin olisi hänellä ollut ainoastaan yksi poika, ja hän tarkoitti silloin Jürgeniä, joka ei ollut tosin tehnyt mitään vilpillistä, mutta tuntui olevan jonkun verran ahdasjärkinen. Hän oli suurella ponnistuksella saanut luetuksi kimnaasin läpi ja oli ollut jonkun aikaa Jenassa, missä hän oli lukevinaan lakitiedettä.
Johann Buddenbrookiin teki mitä kiusallisimman vaikutuksen hänen vaimonsa suvun epäkunniakas kehitys, ja hän seurasi huolestuneesti omien lastensa polkuja. Vanhimman poikansa kuntoon ja vakavuuteen oli hänellä mitä lujin luottamus. Mitä Christianiin tulee, oli Mr. Richardson kirjoittanut, että tämä edistyi englanninkielen oppimisessa, mutta ettei hänellä aina ollut riittävää innostusta työhön. Sitäpaitsi häntä vetivät liiaksi puoleensa suurkaupungin huvitukset, kuten teatteri. Christianin omista kirjeistä kuvastui mitä hartain matkustushalu, ja hän pyysi kiihkeästi saada lähteä »meren yli», lähemmin sanoen Etelä-Amerikkaan, esimerkiksi Chileen, josta koettaisi hankkia paikan. »Se on seikkailunhalua», sanoi konsuli ja käski hänen ensin täydentää kauppatietojaan Mr. Richardsonin luona ja jäädä sinne neljänneksi vuodeksi. Sen jälkeen neuvoteltiin hänen tuumistaan vielä muutamissa kirjeissä, ja kesällä 1851 purjehti Christian Buddenbrook todellakin Valparaisoon, jossa hän oli hankkinut itselleen toimen. Hän matkusti sinne suoraan Englannista, käymättä välillä kotona.