Joka tapauksessa ajoi hän päättävästi eroasiaa heti kauppahuone B. Grünlichin vararikon tultua tunnetuksi — mikä tuotti muuten erinäisille Hampurissa oleville liikkeille melkoisia vahinkoja — ja tuo oikeusjuttu, ajatus, että hän, juuri hän oli todellisen oikeusjutun keskipiste, lietsoi Tonyn mieleen sanomatonta omanarvontuntoa.
»Isä», sanoi hän, »isä, miten asiamme edistyy? Uskothan, että kaikki käy hyvin? Onhan lakipykälä aivan selvä? Olen tutkinut sitä tarkasti! Kun mies on kykenemätön elättämään vaimoaan…! Täytyyhän oikeusherrain se ymmärtää. Jos meillä olisi poika, jäisi se Grünlichille…»
Toisen kerran hän sanoi: »Olen ajatellut niin paljon avioliittovuosiani, isä. Haa! Siksi tuo mies ei tahtonut kaupunkiin, vaikka minä toivoin sitä niin äärettömästi. Siksi hän ei milloinkaan olisi antanut minun käydä vieraisilla kaupungissa! Siellä oli suurempi vaara kuin Eimsbüttelissä joutua kuulemaan hänen asiainsa todellisesta laidasta… Mikä veijari!»
»Älkäämme tuomitko, lapseni», vastasi konsuli.
Ja avioeropäätöksen langettua sanoi Tony tärkeän näköisenä: »Kai sinä olet merkinnyt sen sukupapereihin, isä? Etkö? Minun pitää sitten tehdä se… Ole hyvä ja anna minulle kirjoituspöydän avain.»
Ja innoissaan ja ylpeänä kirjoitti hän rivien alle, jotka hän neljä vuotta sitten oli liittänyt nimensä jälkeen: »Avioliitto purettiin helmikuussa anno 1850 lakivoimaisesti.»
Tämän jälkeen hän laski kynän kädestään ja jäi miettimään.
»Isä», sanoi hän, »tiedän, että tämä tapaus on tahrana sukuhistoriassamme. Niin, olen ajatellut sitä paljon. Se on aivan kuin musteläikkä kirjan lehdellä. Mutta saat uskoa… vielä minä raaputan sen pois! Olen vielä nuori… enkö ole vielä sangen kaunis sinun mielestäsi? Vaikka matami Stuht sanoikin minut nähdessään: 'Voi hyvä Jumala, madam Grünlich, kuinka te olette tullut vanhan näköiseksi!' No, eihän sitä voi koko iäkseen jäädä semmoiseksi hanheksi, jollainen minä olin neljä vuotta sitten… elämä painaa tietysti merkkinsä… Minä menen uudestaan naimisiin! Saatpa nähdä, että kaikki paranee uuden edullisen avioliiton avulla! Etkö sinäkin luule?»
»Se on Jumalan kädessä, lapseni. Mutta ei ole ollenkaan soveliasta puhua sellaisista asioista nyt.»
Tony alkoi näihin aikoihin usein käyttää lausepartta: »semmoista se elämä on… ja sitä seurasi kaunis, vakava silmänluonti, joka pani aavistamaan, kuinka syvälle hän jo oli ehtinyt katsoa ihmiselämään ja kohtaloihin…»