Mutta nyt menetti herra Grünlich kokonaan mielenmalttinsa. Hän olisi voinut neuvotella lyhyestä erosta, paluusta ja uudesta elämästä ja ehkä pelastaa itselleen perinnön; mutta nyt hänen harkintansa, toimeliaisuutensa ja keksintäkykynsä pettivät. Hän olisi voinut ottaa ison, kestävän pronssisen lautasen peilipöydältä ja viskata sen lattiaan, mutta hän otti sen sijaan ohuen, maalatun, kukallisen porsliinimaljakon, joka oli sen vieressä, ja paiskasi sen maahan semmoisella voimalla, että se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi…».
»Haa! Hyvä! Hyvä!» hän huusi. - »Mene vain! Luuletko, että minä jään sinua itkemään, senkin hanhi! Ehei, erehdyt, kallehin! Nain sinut ainoastaan rahojen tähden, mutta koska niitä ei ollut läheskään tarpeeksi, niin laputa vain takaisin kotiisi! Minä olen kyllästynyt sinuun… kyllästynyt… kyllästynyt…!»
Johan Buddenbrook vei tyttärensä ääneti ulos. Mutta hän itse tuli vielä kerran takaisin, astui herra Grünlichiä kohden, joka seisoi ikkunan luona kädet selän takana tuijottaen sateeseen, kosketti kevyesti hänen olkapäätään ja sanoi hiljaa ja kehoittavasti: »Olkaa mies. Rukoilkaa.»
KYMMENES LUKU.
Suuressa talossa Mengstrassen varrella vallitsi pitkät ajat apea henki madame Grünlichin palattua sinne pienen tyttärensä kanssa. Liikuttiin varoen eikä puhuttu mielellään »siitä»… päähenkilöä itseään lukuunottamatta, joka päinvastoin puhui siitä hartaasti ja näytti sitä tehdessään olevan oikeassa elementissään.
Tony asettui asumaan niihin yläkerran huoneisiin, jotka Buddenbrook-vanhusten eläessä olivat olleet hänen vanhempiensa hallussa. Hän oli hiukan pettynyt, kun ei hänen isänsä näyttänyt aikovan toimittaa hänelle omaa lapsenhoitajatarta, ja se puolentunnin aika tuntui hänestä hyvin katkeralta, jolloin isä selitti lempeästi, että soveliaisuus vaati häntä aluksi elämään hiljaa kotona ja välttämään kaupungin seurakutsuja, sillä joskin hän oli inhimillisesti katsoen viaton kohtaloon, johon Jumala oli hänet määrännyt, vaati hänen asemansa eronneena rouvana kuitenkin aluksi mitä suurinta pidättyväisyyttä. Mutta Tonyllä oli onnellinen kyky mukautua ymmärtävästi, taitavasti ja ilomielin jokaiseen elämän vaiheeseen. Hän tottui pian syyttömästi kärsineen vaimon osaan, kävi tummissa vaatteissa, kampasi vaaleanruskean tukkansa sileälle jakaukselle, kuten tyttönä ollessaan, ja korvasi seurustelun puutteen siten, että selitteli laajasti ja väsymättömän innokkaasti, asemansa vakavuuden ja tärkeyden valtaamana, ajatuksiaan avioliitosta, herra Grünlichistä ja elämästä ja kohtalosta yleensä.
Jokainen ei suonut hänelle tilaisuutta tähän. Konsulitar oli yhä vakuutettu siitä, että hänen tyttärensä mies oli kohdellut vaimoaan moitteettomasti ja velvollisuudentuntoisesti. Mutta Tonyn alkaessa puhua asiasta hän kohotti vain keveästi kauniin valkoisen kätensä ja sanoi: »Assez, lapseni. En halua kuulla siitä.»
Klara, joka oli vasta kaksitoistavuotinen, ei ymmärtänyt siitä mitään, ja Thilda-serkku oli liian tyhmä. »Voi Tony, kuinka surullista!» oli kaikki, mitä hän ymmärsi puolestaan hitaasti ja ihmetellen esiintuoda. Mamsseli Jungmann sitävastoin osottautui kiitolliseksi kuulijaksi. Tämä oli jo täyttänyt 35 vuotta ja saattoi ylpeillä siitä, että oli harmaantunut parhaiden piirien palveluksessa. »Älä ole huolissasi, lapsukainen», sanoi hän; »sinä olet vielä nuori, voit mennä uudelleen naimisiin.» Hän antautui hellästi ja uskollisesti pienen Erikan kasvatukseen ja kertoi tälle samat muistelmat ja tarinat, joita konsulin lapset olivat kuunnelleet viisitoista vuotta sitten. Varsinkin kertoi hän mielellään eräästä sedästä, joka oli kuollut Marienwerderissä nikotukseen, koska hän oli »nikottanut ulos sydämensä».
Mieluimmin ja perusteellisimmin jutteli Tony kuitenkin isänsä kanssa joko päivällisen jälkeen tai aamukahvia nauttiessa. Hänen suhteensa isään oli yhdellä iskulla muuttunut paljon hellemmäksi kuin ennen. Tähän saakka oli uuttera, huolellinen, ankara, kunnollinen ja hurskas isä, joka julkisessa toiminnassaan oli kaupungin päähenkilöltä, herättänyt hänessä pikemmin pelokasta kunnioitusta kuin hellyyttä. Tonyn salongissa tapahtuneen keskustelun jälkeen isä oli tullut hänelle inhimillisesti läheisemmäksi, ja hän ylpeili ja oli liikutettu siitä, että isä oli puhunut hänelle avomielisesti ja vakavasti asiasta, jättänyt ratkaisun hänen itsensä tehtäväksi ja tunnustanut melkein nöyrästi, ettei hän tuntenut itseään aivan syyttömäksi Tonyn kohtaloon nähden. Tony ei olisi tosin itse koskaan tullut tuota ajatelleeksi, mutta kun isä sen sanoi, uskoi hän sen ja hänen tunteensa isäänsä kohtaan muuttuivat pehmeämmiksi. Mitä konsuliin tulee, ei hän muuttanut käsitystään, vaan katsoi velvollisuudekseen korvata tyttären kärsimän kovan kohtalon sitä suuremmalla rakkaudella.
Johann Buddenbrook ei ollut sanonut vähäisintäkään henkilökohtaisen moitteen sanaa petollisesta vävypojastaan. Tosin olivat Tony ja hänen äitinsä saaneet kuulla mitä epärehellisiä keinoja herra Grünlich oli käyttänyt saadakseen haltuunsa nuo 80 000 markkaa; mutta konsuli varoi tarkasti vetämästä asiaa julkisuuteen tai oikeuden eteen. Hän tunsi liikemiesylpeyttään syvästi loukatun ja kärsi vaieten häväistyksen, joka oli singottu niin röyhkeästi hänen silmilleen.