»Kyllä, isä», sanoi Tony. Hänen kasvonsa olivat punaiset, hämmentyneet ja neuvottomat. Hän nypli tarkoituksettomasti vaatteitaan tietämättä mistä alkaa ja voimatta vielä oikein uskoa tapausta todeksi.
»Mitä minun pitää ottaa mukaan, isä!» kysyi hän huolissaan ja hätääntyneenä… »Kaikkiko? Kaikki vaatteet? Yksi vai kaksi arkkua?… Tekeekö Grünlich todellakin vararikon?… Voi hyvä Jumala!… Mutta voinko minä sitten ottaa mukaan korujani?… Isä, palvelustyttöjen täytyy lähteä pois… en voi enää maksaa heidän palkkojaan… Grünlichin olisi pitänyt antaa minulle talousrahaa tänään tai huomenna…»
»Heitä se asia, lapsi, kyllä se kaikki järjestetään täällä. Ota mukaan vain kaikista välttämättömimmät tavarat… yksi arkku… pieni arkku. Sinun omaisuutesi lähetetään jälestäpäin. Joudu, kuuletko! Meillä on…»
Samassa vedettiin ovi verhot syrjään ja salonkiin astui herra Grünlich. Nopein askelin, kädet levällään, pää kallellaan kiiruhti hän vaimonsa luo ja vaipui hänen eteensä polvilleen.
Koko hänen olentonsa tuntui ilmaisevan: »Tässä olen! Tapa minut, jos tahdot!» Hän oli säälittävän näköinen. Hänen kullankeltaiset poskipartatupsunsa olivat pörrössä, hänen lievetakkinsa rypyssä, hänen kaulaliinansa vinossa, hänen kauluksensa auennut ja hänen otsallaan hikipisaroita.
»Antonie…!» hän sanoi. »Olen edessäsi… Onko sinulla sydäntä, tuntevaa sydäntä?… Kuule minua.. näet edessäsi miehen, joka on sortuva, tuhoutuva, ellet… joka on kuoleva surusta, jos työnnät pois hänen rakkautensa! Tässä olen… hennotko sanoa minulle: Inhoan sinua — Hylkään sinut —?»
Tony itki. Tämä oli aivan samanlainen kohtaus kuin silloin maisemahuoneessa. Jälleen näki hän nuo pelosta vääristyneet kasvot ja tuon rukoilevan katseen ja jälleen näki hän hämmästyksen ja liikutuksen vallassa, että tuo pelko ja tuo rukous oli rehellistä ja teeskentelemätöntä.
»Nouse, Grünlich», sanoi hän nyyhkien. »Nouse toki ylös!» Ja hän koetti nostaa miestä hartioista. »En inhoa sinua! Miten voit sanoa sellaista!…» Ja tietämättä mitä vielä lisäisi, katsoi hän isäänsä kerrassaan avuttomana. Konsuli tarttui hänen käteensä, kumarsi vävylleen ja lähti tytärtään taluttaen käytävään.
»Menetkö sinä?» huusi herra Grünlich hypähtäen jaloilleen…
»Olen jo sanonut teille», sanoi konsuli, »etten voi ottaa tunnolleni sitä, että lapseni syyttömästi joutuisi onnettomuuteen. Ei, herrani, olette menettänyt oikeutenne tyttäreeni. Ja voitte kiittää Luojaanne siitä, että tämän lapsen sydän on säilynyt niin puhtaana ja viattomana, että hän voi erota teistä ilman inhoa! Voikaa hyvin!»