»Se oli erehdys…» sanoi pastori Mathias hämmentyneenä.
YHDESTOISTA LUKU.
Seuraava tapahtui eräänä sunnuntai-iltapäivänä, loppukesällä vuonna viisikymmentäviisi. Buddenbrookit istuivat maisemahuoneessa odottaen konsulia, joka vielä oli pukeutumassa alakerrassa. Oli päätetty tehdä Kistenmakerin perheen kanssa pyhäpäiväretki Burgtorin viereiseen huvipuistoon. Kaikkien muiden piti tulla mukaan paitsi Klaran ja Klothilden, jotka istuivat joka sunnuntai-ilta erään tuttavan luona kutomassa sukkia neekerilapsille. Aiottiin juoda kahvia luonnon helmassa, ja jos ilma salli, mennä joelle soittelemaan…
»Ihan itkettää tuo isä», sanoi Tony, käyttäen tapansa mukaan voimakkaita sanoja. »Jospa hän kerrankin olisi valmis oikeaan aikaan… Hän istuu pulpettinsa ääressä… istuu ja istuu… ei malta lähteä… jonkun asian täytyy välttämättömästi ensin tulla valmiiksi… Enkä minä usko, että meitä odottaa vararikko, vaikka hän laskisi kynän kädestään neljännestuntia aikaisemmin… Sitten kun me olemme myöhästyneet kymmenen minuuttia, muistaa hän yhtäkkiä lupauksensa ja lentää rappuja ylös kaksi porrasta kerrallaan, vaikka tietää, että se tuottaa hänelle verentungosta ja sydämentykytystä… Sama juttu aina kutsuihin ja kaupungille lähdettäessä! Eikö hän voi suoda itselleen aikaa? Eikö hän voi keskeyttää ajoissa työtään ja liikkua rauhallisesti. Se on anteeksiantamatonta. Minä puhuisin kerran miehelleni vakavasti asiasta, äiti…»
Hän istui senaikuisen kuosin mukaiseen läikähtelevään silkkipukuun puettuna sohvalla, konsulittaren vieressä, jolla oli yllään harmaa, korokuvioinen, mustin pitsein koristettu silkkipuku. Hänen pitseistä ja kankeasta tyllistä valmistetun päähineensä silkkinauhat, jotka olivat sidotut solmuksi leuan alle, riippuivat alas rinnalle. Hänen sileäksi suittu, jakaukselle kammattu tukkansa oli yhä punertava, ja hänen valkoisissa, sinisuonisissa käsissään oli pieni käsilaukku. Hänen vieressään nojatuolissa istui Tom savuketta polttaen; Klara istui Thildaa vastapäätä ikkunan luona. Oli käsittämätöntä miten vähän jokapäiväinen, hyvä, runsas ruoka pystyi Klothilde-parkaan. Hän kävi yhä laihemmaksi, ja hänen musta pukunsa, joka ei ollut minkään määrätyn mallin mukainen, ei kaunistellut tätä asian laitaa. Hänen pitkulaisista, hiljaisista, harmaista kasvoistaan ulkoni suora, isohuokoinen nenä, joka paksuni kärjestä: päälaki oli epämääräisen harmahtava.
»Luuletteko te, että ei rupea satamaan?» kysyi Klara. Tuo nuori tyttö ei koskaan korottanut ääntään kysyessä, ja hän katsoi jokaista vuoron perään kiinteästi ja ankarasti silmiin. Hänen ruskeassa leningissään oli valkoinen kovetettu kääntökaulus ja samanlaiset kalvoset. Hän istui suorana, kädet helmassa. Palvelijat pelkäsivät häntä eniten koko talon väestä, ja hän piti aamuin ja illoin hartaushetken, sillä konsuli ei enää jaksanut lukea ääneen tuntematta kipua päässä.
»Otatko sinä tänään baslikkisi mukaan. Tony!» kysyi hän jälleen. »Rupeaa varmasti satamaan. Sääli uutta baslikkiasi! Minusta on parempi, että te lykkäätte retkenne…»
»Ei», vastasi Tom, »Kistenmakerit tulevat. Ei se tee mitään… ilmapuntari on laskenut liian äkkiä… Tulee kai pieni ropsaus… ei se voi kestää kauan. Isä ei ole valmis vielä. Hyvä, voimme odottaa, kunnes se on mennyt ohi.»
Konsulitar teki torjuvan liikkeen. »Luuletko sinä, että tulee ukonilma,
Tom? Voi, minä pelkään niin ukkosta.»
»En luule», sanoi Toni. »Juttelin aamulla satamassa kapteeni Klootin kanssa. Hän on erehtymätön. Hän sanoi, ettei tule muuta kuin pieni rankkasade… ei edes sanottavampaa tuulta.»