Syyskuun toinen viikko oli tuonut tullessaan uuden mätäkuun. Kaakkoistuulen puhaltaessa oli kaupungissa ollut kuumempi kuin heinäkuussa. Taivas oli hehkunut oudostuttavan tummansinisenä päätyjen yläpuolella, kalveten taivaanrannalla, aivan kuin erämaissa. Ja auringonlaskun jälkeen olivat talojen seinät ja jalkakäytävät hehkuneet kuin tuliset pätsit. Tänään oli tuuli kääntynyt länteen ja samalla oli ilmapuntari äkkiä laskenut… Suuri osa taivasta oli vielä sininen, mutta vitkalleen nousi kaukaa harmahtava pilviryhmä, paksu ja pehmeä kuin tyyny.
Tom lisäsi: »Sade olisi sitäpaitsi hyvin suotavaa. Aivanhan me nääntyisimme marssiessamme tässä paahteessa. Tämä on luonnotonta kuumuutta. Pau'ssa ei ollut kertaakaan sellaista…»
Nyt tuli huoneeseen Ida Jungmann taluttaen pientä Erikaa. Tytöllä oli vastakovetettu karttuunimekko, siitä levisi kovetteen ja saippuan haju, ja hän oli hyvin hullunkurisen näköinen. Hänellä oli aivan herra Grünlichin kasvojen väri ja silmät, mutta ylähuuli oli Tonyn.
Kelpo Idan tukka oli jo harmaa, melkeinpä valkoinen, vaikka hän oli tuskin yli neljänkymmenen. Se oli hänessä suku-ominaisuus; hänen sedälläänkin, joka oli kuollut nikotukseen, oli ollut valkoinen tukka jo kolmikymmenvuotiaana. Mutta hänen silmissään oli uskollinen, virkku ja tarkkaavainen ilme. Hän oli ollut kaksikymmentä vuotta Buddenbrookilla ja tunsi suureksi tyytyväisyydekseen tarpeellisuutensa. Hän huolehti keittiöstä, ruokasäiliöstä, liinavaatekaapista ja porsliineista, teki tärkeimmät ostokset, luki pikku Erikalle, teki hänelle nuken vaatteita, puuhasi hänen kanssaan ja haki hänet koulusta päivällä, mukanaan ranskanleipä voileipiä, sillä hän vei tytön sen jälkeen kävelylle Mühlenwaldille. Jokainen vieras rouvasihminen sanoi konsulitar Buddenbrookille tai tämän tyttärelle Idan nähdessään: »Teilläpä on erinomainen mamsseli! Siinä on oikea aarre. Kaksikymmentä vuotta!… Hän on oleva yhtä reipas kuudenkymmenen vanhana! Hän on niin sitkeätä lajia… ja kuinka hänellä on uskolliset silmät! Kadehdin teitä, hyvä ystävä!» Mutta Ida Jungmann tiesi myös arvonsa. Hän tiesi kuka oli, ja jos Mühlenwaldilla joku tavallinen palvelustyttö istuutui samalle penkille hoidokkeineen ja koetti aloittaa puhetta, sanoi mamsseli Jungmanni »Pikku Erika, täällä tuulee», ja lähti pois.
Tony veti pienen tyttärensä luokseen ja suuteli sen rusottavaa poskea, minkä jälkeen konsulitar ojensi lapselle kämmenpuolensa hiukan hajamielisesti hymyillen, sillä hän tarkasti levottomana taivasta, joka tummeni tummenemistaan. Hänen vasen kätensä liikkui hermostuneesti sohvatyynyllä, ja hänen vaaleat silmänsä vilkuivat ehtimiseen ikkunaan päin.
Erika sai istua isoäidin viereen, ja Ida kävi istumaan tuolille nojaamatta sen selustaan ja rupesi virkkaamaan. Näin istuivat kaikki jonkun aikaa ääneti odotellen konsulia. Ilma oli painostava. Taivaalta oli kadonnut viimeinen sininen läikkä, ja pilvet riippuivat raskaina, tummanharmaina matalalla. Huoneen värit, seinäkuvioiden ääriviivat, huonekalujen kultaiset päällykset ja keltaiset oviverhot olivat himmenneet, Tonyn puku ei välkehtinyt enää, ja sisällä-olijain silmät olivat vailla loistetta. Ja tuuli, länsituuli, joka vielä vastikään oli heiluttanut Marian-kirkon hautuumaan puita ja ajanut pölyä pyörteinä pimeitä katuja pitkin, oli asettunut kokonaan. Vähän aikaa oli aivan äänetöntä.
Silloin, yht'äkkiä, tuli hetki… äänetön, kauhistava hetki. Kuumuus tuntui käyvän kaksinkertaiseksi, ilmanpaine muuttuvan sekunnissa sietämättömäksi, ahdistaen aivoja, kutistaen sydäntä, estäen hengitystä… ulkona lensi pääskynen niin matalalla, että sen siivet melkein koskettivat katua… Ja tämä selittämätön paino, tämä jännitys, tämä kasvava ahdistus olisi käynyt mahdottomaksi, jos sitä olisi kestänyt, sekunninkaan kauemmin. Silloin, sen korkeimmillaan ollessa tapahtui laukeaminen… selittämätön, vapauttava, kuulumaton herpoutuminen, jonka sittenkin luuli kuulevansa… ja samalla hetkellä, vaikka sitä ennen oli tuskin tipahtanut ainoatakaan vesipisaraa, syöksyi sade semmoisella voimalla, että vesi kuohui katuojassa ja räiskyi kauas käytävälle.
Thomas, joka oli sairautensa kautta oppinut tarkkaamaan hermojansa, oli tämän omituisen sekunnin aikana lysähtänyt kokoon, tarttunut kädellään päähänsä ja viskannut pois savukkeensa. Hän katsoi ympärilleen, olivatko toiset tunteneet ja huomanneet mitään. Hän luuli huomaavansa jotakin äidissään; toiset eivät olleet tunteneet mitään erikoista. Konsulitar katsoi nyt ulos rankkasateeseen, joka peitti koko Marian-kirkon näkyvistä, ja huokasi: »Jumalan kiitos!»
»Kas niin», sanoi Tom. »Tämä jäähdyttää ilman parissa minuutissa. Kohta tippuvat vesipisarat puista, ja me voimme juoda kahvia parvekkeella. Thilda, avaapas ikkuna.»
Sateen ääni kuului selvemmin. Ulkona aivan rymisi. Kaikkialla kuohui, läiski, valui ja virtasi. Tuuli oli taas herännyt ja temmelsi iloisesti tiheässä sadeverhossa, repi sen kappaleiksi ja hajoitti kappaleet eri suuntiin. Ilma viileni hetki hetkeltä.