»Siltä varalta, että hellästirakastettu vanhin tyttäreni Antonie menisi uudestaan naimisiin, olkoon määrätty», kuului testamentin jatko, »katsoen siihen, että hänen ensimmäiseen avioliittoonsa jo on tullut käytetyksi 80 000 markkaa, korkeintaan 17 000 taalaria myötäjäisiin…» Antonie rouva työnsi sirolla liikkeellä käsivarret eteenpäin oikaisten hihojaan ja huudahti: »Grünlich — hahaa!» Se kuulosti sotahuudolta, torventörähdykseltä. »Tiedättekö te, Marcus, miten se liitto oikein syntyi?» hän kysyi. »Istuimme eräänä iltana puutarhassamme porttaalin edustalla… Tiedättehän te, Marcus, meidän porttaalimme… No niin! Silloin sinne ilmestyy herra, jolla on kullankeltainen poskiparta… Senkin veijari!…»
»No niin», keskeytti Thomas. »Puhumme myöhemmin herra Grünlichistä, eikö niin?»
»Hyvä on: mutta myönnäthän sen, Tom, joka olet viisas mies, — minä olen näetkös tehnyt sen kokemuksen, vaikka vielä joku aika sitten olin tyhmä kuin hanhi — ettei elämässä kaikki ole aivan rehellistä peliä…»
»Myönnän…» sanoi Tom. Ja sitten jatkettiin asioiden yksityiskohtaista käsittelyä ja luettiin konsulin timanttinappeja, suurta sukuraamattua ja monia muita seikkoja koskevat määräykset… Justus Kröger ja herra Marcus jäivät illalliselle.
TOINEN LUKU.
Vuoden 1856 alussa palasi Christian Buddenbrook kahdeksanvuotisen poissaolon jälkeen synnyinkaupunkiinsa. Puettuna keltaiseen, isoruutuiseen pukuun, joka vaikutti hyvin troopilliselta, saapui hän postivaunuilla Hampurista, toi kerallaan miekkakalan nokan ja pitkän sokeriruo'on ja näytti konsulittaren syleillessä hyvin hajamieliseltä ja hämillään olevalta.
Hänellä oli sama ilme seuraavana aamuna kun kaikki perheen jäsenet heti hänen tulonsa jälkeen menivät Burgtorin kautta hautausmaalle laskeakseen haudalle seppeleen. He seisoivat vierekkäin lumisella tiellä suuren hautakiven ääressä, johon oli kaiverrettu alla lepäävien nimet ynnä suvun vaakuna, suuren marmoriristin edessä, joka oli nojallaan pientä talvista hautuumaanaitaa vasten. Joukosta puuttui ainoastaan Klothilde, joka oli Ungnadessa sairasta isäänsä hoitamassa.
Tony laski seppeleen isän nimen alle, jonka kultaiset kirjaimet kiilsivät tuoreuttaan, ja laskeutui lumesta huolimatta polvilleen haudan ääreen rukoilemaan: musta harso kiertyi kauniisti hänen ympärilleen. Jumala yksin tietää, paljonko tuskaa ja hurskautta ja paljonko kauniin naisen omahyväisyyttä tuohon asentoon sisältyi. Thomas ei ollut sillä tuulella, että olisi ryhtynyt tuota aprikoimaan. Mutta Christian katsoi sisareensa levottoman ja hiukan pilkallisen näköisenä sivusta päin kuin arvellen: »Vastaatko tuosta teostasi? Etkö ole joutuva hämille, kun nouset siitä ylös? Miten epämiellyttävää!» Tony huomasi tuon katseen ylös noustessaan, mutta ei joutunut hämilleen. Hän kohotti päänsä, järjesti harsonsa ja hameensa, ja varustautui poistumaan arvokkaasti ja varmasti, mikä ilmeisesti teki Christianiin keventävän vaikutuksen.
Samoin kuin konsulivainaja oli ollut ensimmäinen suvussaan, jonka haaveellinen rakkaus Jumalaa ja ristiinnaulittua kohtaan oli ollut muutakin kuin tavallisia arkipäiväisiä, porvarillisia tunteita, samoin olivat hänen molemmat poikansa ensimmäiset Buddenbrookin suvun jäsenet, jotka kaihtoivat sellaisten tunteiden vapaata ja korutonta ilmaisua. Thomas oli kyllä myös varmasti tuntenut syvempää, kipeämpää tuskaa isänsä kuoleman johdosta kuin hänen isoisänsä oman isänsä kuollessa, mutta hänellä ei silti ollut tapana polvistua haudan ääreen, eikä hän sisarensa Tonyn tavoin viskautunut pöytää vasten itkemään kuin lapsi. Ja hänestä oli mitä suurimmassa määrin kiusallista kuulla madame Grünlichin suurin sanoin ja itkettynein silmin kuvailevan kuolleen isänsä ominaisuuksia paistin ja jälkiruoan väliaikana. Sellaisten tunteenpurkausten sattuessa hän tyytyi hienotunteiseen vakavuuteen, maltilliseen äänettömyyteen ja pidättyvään päännyökkäykseen… jotavastoin hänen silmänsä saattoivat täyttyä hitaasti kyynelillä silloin kun ei kukaan puhunut vainajasta tai maininnut hänen nimeään.
Toisin oli Christianin laita. Hän ei voinut nähdä sisarensa lapsellisia purkauksia joutumatta tunnepyörteen valtaan; hän kumartui lautasensa yli, kääntyi syrjin, näytti tahtovan piiloutua pöydän alle ja keskeytti sisarensa monta kertaa hiljaisella, tuskallisella äännähdyksellä: »Älä nyt… Tony…», jolloin hänen iso nenänsä vetäytyi moniin kurttuihin.