Madame Grünlich oli melkein ainoa pyöreän pöydän ympärillä istujista, joka nauroi; mutta Christian jatkoi juttuaan katsoen myös toisiin. Hän kertoi englantilaisista kahvilalaulajattarista, kertoi eräästä naisesta, joka oli esiintynyt puuteroitu tekotukka päässään ja pitkä sauva kädessä ja laulanut laulun »That's Maria!» takoen sauvallaan tahtia… Maria, tiedättekös, Maria on kaikkein pahinta… Kun joku on tehnyt oikein syntisesti, niin: that's Maria! Maria on vihoviimeisintä, tiedättekö… itse pahe… Viimeisen sanan lausui hän inhoten, rypistäen nenäänsä ja kohottaen sormet koukussa oikeaa kättään.
»Assez, Christian!» sanoi konsulitar. »Tuo ei huvita meitä vähääkään.»
Mutta Christianin katse harhaili hänen ohitseen, ja hän olisi ilman äitinsä huomautustakin luultavasti lakannut puhumasta, sillä samalla kuin hänen pienet, pyöreät, syvällä olevat silmänsä kiertelivät levottomasti ympäri huonetta näkyi hän vajonneen pohtimaan Mariaa ja pahetta.
Äkkiä hän sanoi: »Ihmeellistä… välistä minä en osaa niellä! Ei, älkää naurako, minusta se on hirveän vakava asia. Tulen ajatelleeksi, että en osaa niellä, ja sitten en osaakaan. Pala voi jo olla aivan kurkussa, mutta tämä tässä, kaula, jänteet… tekevät tenän… Ne eivät tottele tahtoa, tiedättekö. Minä en uskalla oikein tahtoakaan.»
Tony huusi aivan kauhuissaan: »Hyvä Jumala. Christian, mitä hassua sinä puhut? Et uskalla niellä… Sinä olet naurettava! Mitä ihmeitä sinä oikein syötät meille…!»
Thomas oli vaiti. Mutta konsulitar sanoi: »Se johtuu hermoista. Sinä tulit kotiin oikeaan aikaan; sikäläinen ilma olisi tehnyt sinut sairaaksi.» —
Syötyä istuutui Christian pienen harmonion ääreen, joka oli ruokasalissa, ja näytteli pianotaituria. Hän oli heilauttavinaan hiuksensa taapäin, hieroi käsiään ja katsoi alta kulmain huoneeseen; sitten hän alkoi äänettömästi, polkimille astumatta — hän kun ei osannut soittaa vähääkään, kuten useimmat Buddenbrookit — painella bassopuolta, tehdä huikeita juoksutuksia, heitellä ruumistaan, katsoa haltioituneesti kattoon ja painaa molemmin käsin mahtavasti ja voittoisasti koskettimia. Hänen soittonsa oli erehdyttävän luonnollista, täynnä vastustamatonta komiikkaa, joka on ominaista englantilais-amerikkalaiselle vallattomalle ja liioittelevasti paisuttavalle luonteelle ja joka ei tuntunut vähääkään vastenmieliseltä siksi, että hän näytti niin kokonaan eläytyneen siihen.
»Minä käyn usein konserteissa», hän sanoi; »minua huvittaa nähdä, miten nuo miehet käsittelevät koneitaan!… Taiteilija on todellakin ihana olento!»
Sitten hän aloitti alusta. Mutta yhtäkkiä hän keskeytti soittonsa ja kävi vakavaksi: se tapahtui niin odottamatta, että näytti siltä kuin naamari olisi pudonnut hänen kasvoiltaan; hän nousi, siveli kädellään harvaa tukkaansa, meni toiseen paikkaan ja jäi sinne äänettömänä, huonotuulisena, silmät palaen ja kasvoilla ilme kuin olisi hän kuunnellut joitakin kaameita salaisia ääniä.
»… Minusta Christian on toisinaan vähän omituinen», sanoi madame Grünlich eräänä iltana veljelleen Thomakselle heidän ollessaan kahden kesken… »Hän puhuu niin kummasti, kertoo niin yksityiskohtaisesti kaikesta… en tiedä kuinka sanoisin! Hän katsoo asioita hyvin oudolta kannalta, eikö niin?…»