»Se on totta», vastasi Tom, »ymmärrän varsin hyvin mitä sinä tarkoitat, Tony. Christian on hirveän häikäilemätön… on vaikea löytää kuvaavampaa sanaa. Häneltä puuttuu sitä, mitä voisi kutsua tasapainoksi. Toiselta puolen hän ei voi kestää muiden tahdittomia tuhmuuksia joutumatta kiihdyksiin… Hän ei ymmärrä niitä, ei osaa suhtautua niihin oikein, hän menettää kaiken maltin. Mutta toiselta puolen voi hän itse kadottaa tasapainon niin kokonaan, että hän alkaa hölpöttää mitä epämiellyttävimmin omista asioistaan. Se tuntuu väliin kerrassaan kaamealta. On aivan kuin hän puhuisi houreissa, eikö niin? Kun ihminen hourii, kadottaa hän samalla lailla tasapainon ja arvostelukyvyn… Asianlaita on se, että Christian tuumii liian paljon omia asioitaan, askartelee liiaksi oman sisäisen minänsä kanssa. Väliin valtaa hänet suorastaan sairaloinen halu tuoda ilmi hiuksenhienotkin huomionsa… Huomiot, joita järkevä ihminen ei viitsi ajatella, joista hän ei välitä siitä yksinkertaisesta syystä, että häntä hävettäisi tuoda semmoista toisten kuultavaksi. Tuollainen tuominen on hyvin epähienoa, Tony!… Näetkös: joku toinenkin saattaa sanoa, että hän pitää teatterista, mutta hän sanoo sen toisella tavalla, vaatimattomammin. Mutta Christian sanoo sen sellaisella äänenpainolla kuin kysyisi hän toiselta: 'Eikö minun näyttämöintoni ole aivan merkillisen mieltäkiinnittävää?' Ja hän hakee sanoja ikäänkuin koettaen ilmaista jotakin ennenkuulumattoman hienoa, syvää ja harvinaista…»
»Minäpä sanon sinulle jotakin», jatkoi hän pienen vaitiolon jälkeen heittäen savukkeensa uuninristikon taa… »Olen itse joskus tuuminut tuota huolestunutta, turhaa ja uteliasta itseensäsyventymistä, sillä minullakin oli ennen taipumusta siihen. Mutta huomasin, että se pirstoo ihmisen ja tekee hänet veltoksi ja aikaansaamattomaksi… ja ryhti, tasapaino on pääasia ainakin minulle. Tulee kai aina olemaan ihmisiä, jotka ovat oikeutetut tuohon tuntemustensa perinpohjaiseen tutkisteluun, tuohon itsemietiskelyyn, tarkoitan runoilijoita, jotka osaavat esittää erilaisen sisäisen elämänsä säännöllisessä, kauniissa muodossa, rikastuttaen siten toisten ihmisten tunne-elämää. Mutta me olemme yksinkertaista kauppiasväkeä, lapsukainen; meidän itsetutkistelumme on tuiki mitätöntä. Me osaamme töintuskin sanoa, että orkesterisoittimen viritys tuottaa meille selittämätöntä mielihyvää ja että väliin emme uskalla niellä… Meidän tulee toimia, piruvieköön, saada jotakin aikaan, kuten esi-isämme ovat aikaansaaneet…»
»Niin, Tom, niin minäkin ajattelen. Varsinkin kun muistan, miten Hagenströmit ponnistavat… Nuo syöpäläiset… Äiti ei tahdo kuulla tätä sanaa, mutta se on ainoa sopiva. En ymmärrä, miten he ilkeävät luulla, ettei koko kaupungissa ole enää ketään muita hienoja ihmisiä! Hahaa, kyllä minua naurattaa…»
KOLMAS LUKU.
Kauppahuone Johann Buddenbrookin johtaja oli luonut veljeensä tämän saapuessa pitkän, tutkivan katseen, hän oli tarkannut tätä ensi päivinä huomaamatta, sitten hänen uteliaisuutensa näytti tulevan tyydytetyksi ja hän näytti muodostaneen mielipiteensä, joskaan hänen rauhallisista, hillityistä kasvoistaan ei olisi voinut arvata sen laatua. Hän puhui Christianin kanssa perhepiirissä yhdentekevistä asioista ja nauroi toisten mukana hänen antaessaan jonkun matkimisnäytöksen…
Noin viikon kuluttua sanoi hän Christianille: »Me käymme siis tekemään yhdessä työtä, poikaseni?… Mikäli minä tiedän, olet sinä yhtä mieltä äidin kanssa, eikö niin?… No, kuten tiedät, on Marcus nyt kumppanini, josta toimesta hän saa liikepääomaan liittämäänsä summaa vastaavan osingon. Olen ajatellut, että sinä tulisit jokseenkin minun entiselle paikalleni, prokuristiksi… ainakin ulkoapäin katsoen… Mitä sinun työhösi tulee, en tietenkään ole selvillä kaupallisista tiedoistasi. Olet tainnut tähän asti hiukan laiskotella?… Oli miten oli, tulee englantilainen kirjeenvaihto kaiketi miellyttämään sinua eniten… Mutta sitten minun pitää pyytää sinulta erästä asiaa, hyvä ystävä! Tulet tietenkin johtajan veljenä olemaan etuoikeutetussa asemassa muuhun henkilökuntaan nähden… mutta minun lienee turha mainita, että olet vaikuttava toisiin paljon enemmän tasavertaisuuden ja tarmokkaan velvollisuudentäyttämyksen pohjalla kuin jos olet käyttävä etuoikeuksiasi ja tahtova liikaa vapautta. Siis tarkka vaari konttoritunneista ja aina dehors, niinhän?…»
Tämän jälkeen hän teki veljelleen valtuuksia koskevan ehdotuksen, jonka Christian hyväksyi arvelematta. Christianin hämillinen ja hajamielinen ilme osoitti hyvin vähän voitonhimoa, ja hän näytti tahtovan sivuuttaa asian mitä nopeimmin.
Seuraavana päivänä johti Thomas hänet konttorihuoneisiin, ja niin alkoi
Christianin toiminta vanhan kauppaliikkeen palveluksessa…
Asiat olivat konsulin kuoleman jälkeen kulkeneet entistä taattua lattiaan. Mutta pian, Thomas Buddenbrookin jouduttua ohjaksiin alkoi niissä näkyä älykkäämpi, reippaampi ja aloitekykyisempi henki. Uskallettiin entistä enemmän, pantiin silloin tällöin koetukselle kauppaliikkeen luotto, joka aikaisemman hallinnon aikana oli ollut oikeastaan pelkkä käsite, koristus… Pörssin herrat nyökkäilivät toisilleen. »Buddenbrook tahtoo ansaita rahaa, rahaa oikein avec», sanoivat he. Mutta heistä oli hyvä, että Thomaksella oli lyijypunttina jalassaan kunnon Friedrich Wilhelm Marcus. Herra Marcuksen vaikutus oli pidättävä tekijä liikkeen toiminnassa. Hän siveli kahdella sormella huolellisesti viiksiään, asetti kiusallisen tarkalla järjestysvaistolla paikalleen kirjoitustarpeet ja vesilasin, joka aina oli hänen pöydällään, ja harkitsi asiaa monelta kannalta hajamielisen näköisenä. Hänellä oli myös tapana juosta viisi kuusi kertaa päivässä pihalle pistämään päänsä vesijohdon alle siten virkistääkseen itseään.
»Nuo kaksi täydentävät toisiaan», sanoivat suurimpien kauppahuoneiden johtajat, konsuli Huneus ja konsuli Kistenmaker. Ja tuota lausuntoa kerrattiin sitten laiva- ja varastomiesten keskuudessa sekä pikkuporvarien piirissä, sillä kaupunki oli utelias näkemään, miten nuori Buddenbrook asioita pyörittäisi… Glockengiesserstrassen varrella asuva herra Stuhtkin sanoi vaimolleen, joka seurusteli parhaimmissa piireissä: »Nuo kaksi, kuulehan, täydentävät toisiaan mainiosti!»