Mutta kauppahuoneen »sieluna» oli kuitenkin eittämättömästi nuorempi kumppaneista. Se näkyi jo siitä, että hän keskusteli henkilökunnan, kapteenien, varastohuoneiden johtajain, ajajien ja varastotyömiesten kanssa. Hän osasi puhua heille heidän omaa murrettaan ja pysyä kuitenkin kunnioitettavan välimatkan päässä… Mutta jos herra Marcus yritti käyttää murretta puhuessaan jonkun kelpo työmiehen kanssa, kuului se niin hullunkuriselta, että hänen pöydän toisella puolen istuva liikekumppaninsa purskahti nauruun, jonka merkin saatuaan koko henkilökunta antautui hyväntuulen valtaan.
Thomas Buddenbrook, jonka pyrkimys kohdistui kauppahuoneen kunnian pysyttämiseen ja kohottamiseen, koetti ottaa koko sielullaan osaa jokapäiväiseen menestyksen tavoitteluun, sillä hän tiesi, että hän sai kiittää varmaa, hillittyä esiintymistään, puoleensavetävää rakastettavuuttaan ja viisasta tahdikkuuttaan monen edullisen kaupan solmiamisesta.
»Kauppias ei saa olla virkavaltainen!» sanoi hän Stephan Kistenmakerille, entiselle koulutoverilleen, jonka henkisesti kehittyneempänä ystävänä hän oli pysynyt ja joka kuunteli hänen jokaista sanaansa tarkkaavasti, antaakseen sen sitten kiertää omana puheenaan… Työssä tarvitaan henkilöllisyyttä, se on minun ajatukseni. En usko, että konttorituolista käsin saavutetaan suurtakaan menestystä… minulle se ei ainakaan tuottaisi iloa. Menestys ei saavu ainoastaan pulpettilaskelmien mukaan… Minun täytyy aina saada johtaa asiain kulkua silmilläni, suullani ja liikkeilläni… hallita sitä tahtoni, lahjojeni, hyvän onneni, jos niin saan sanoa, välittömällä vaikutuksella. Tämä kauppamiehen henkilökohtainen osanotto rupeaa kuitenkin joutumaan pois käytännöstä… Aika menee eteenpäin. Mutta minusta tuntuu siltä kuin se jättäisi parhaan taakseen… Yhteistoiminta vilkastuu vilkastumistaan, kurssit tulevat yhä pikemmin tunnetuiksi… vahingon vaara pienenee, mutta mukaa myöskin maine… Entisen ajan ihmisten laita oli toinen. Isoisä esimerkiksi ajoi nelivaljakolla läpi Etelä-Saksan. Niin tuo vanha puuteripäinen preussilainen sotaväenmuonittaja teki. Hän hurmasi tuttavansa, pani liikkeelle kaiken taitonsa ja hyötyi uskomattomasti, Kistenmaker! — Minä pelkään, että kauppiaasta on tuleva yhä mitättömämpi olio aikaa myöten…»
Näin valitti hän toisinaan. Ja hänen mieleisimmät asiansa olivat ne, jotka hän solmi sattumalta, perhekävelyllä ollessaan, pistäytyessään johonkin myllyyn ja jutellessaan siellä omistajan kanssa, joka oli mielissään kunniasta ja jonka kanssa sitten aivan kuin ohimennen tehtiin hyvät kaupat… Sellainen ei luonnistunut hänen kumppaniltaan.
… Mitä Christianiin tulee, näytti hän aluksi antautuvan työhönsä varsin innokkaasti ja hartaasti. Monta päivää hän söi, poltti lyhyttä piippuaan ja kohautteli hartioitaan tavalla, joka ilmaisi hänen kaikin puolin tyytyvän oloonsa. Hän meni aamulla konttoriin jokseenkin samaan aikaan kuin Thomas ja istuutui herra Marcuksen viereen, vinoittain vastapäätä veljeään, pyörivään nojatuoliinsa, sillä hänellä oli myös nojatuoli kuten molemmilla johtajilla. Sitten hän luki »Sanomat» polttaen kaikessa rauhassa loppuun aamusavukkeensa. Sen jälkeen hän nouti alimmalta pulpettihyllyltä pullon vanhaa konjakkia, ojenteli käsivarsiaan saadakseen liikuntoa, sanoi »Kas niin!» ja ryhtyi kieltään liikutellen reippaasti työhön. Hänen englanninkieliset kirjeensä olivat erinomaisen taitavasti sepitetyt ja tehokkaat, sillä hän kirjoitti samoin kuin puhui englannin kieltä sujuvasti, vaivattomasti, sanoja hakematta.
Tapansa mukaan purki hän perheen keskuudessa mielialojaan.
»Kauppa-ala on sentään oivallinen ala!» hän sanoi. »Turvallinen, tyydytystä tuottava, työtä antava, miellyttävä… olen aivan kuin luotu siihen. Ja on niin hauska olla kauppahuoneen omaa väkeä… viihdyn paremmin kuin koskaan, tiedättekö! Kun tulee aamulla reippain mielin konttoriin, saa ensin vilkaista 'Sanomiin', sitten poltella hiukan, sitten tuumia niitä näitä ja nauttia olostaan, ottaa sitten konjakkiryypyn ja tehdä vähän työtäkin. Sitten tulee päivällisaika. ateria perheen keskuudessa, päivällislepo, ja sitten taas työhön… Edessä on hyvä, sileä, puhdas liikepaperi, hyvä kynä… viivotin, paperi veitsi, leimasin, kaikki ensiluokkaista, kunnollista… ja kaikki sujuu kuin itsestään, järjestyksessä, yksi asia toisensa jälkeen, kunnes on taas aika kerätä tarpeet kokoon. Ja seuraavana aamuna alkaa uusi päivä. Ja kun tulee illalliselle, tuntee itsensä niin perin tyytyväiseksi… joka jäsen on tyytyväinen… kädet ovat tyytyväiset!»
»Hyvänen aika, Christian!» huudahti Tony. »Sinä olet naurettava! Mitä se nyt on, että kädet ovat tyytyväiset…»
»Tietysti! Etkö sinä ymmärrä? Minä tarkoitan..» Ja hän innostui selittämään, kuvailemaan… »Kun puristaa kätensä nyrkkiin, ei se ole erittäin voimakas, sillä ihminen on väsynyt työstä. Mutta se ei ole kostea… se ei ole epämiellyttävä… Se tuntuu hyvältä…. Siinä on tyytyväisyyden tunne… voi istua hiljaa tuntematta ikävystymistä…»
Kaikki olivat vaiti. Sitten sanoi Thomas välinpitämättömästi. salatakseen vastenmielisyytensä: »Minusta ihminen ei tee työtä siksi, että…» Mutta hän keskeytti puheensa. »Minä ainakin teen työtä toisten päämäärien vuoksi», lisäsi hän sitten.