Mutta Christian, jonka silmät liikkuivat eloisasti, ei huomannut sitä, sillä hän oli omissa ajatuksissaan, ja vähän ajan kuluttua hän alkoi kertoa muuatta Valparaisossa tapahtunutta juttua, erästä murha- ja tappojuttua, jossa hän itse oli ollut läsnä… »Silloin tempaa mies puukkonsa —» Jostakin syystä suhtautui Thomas nyreästi tämänkaltaisiin tarinoihin, joita Christian tiesi lukemattomia ja jotka huvittivat suuresti madame Grünlichiä, mutta kauhistivat konsulitarta, Klaraa ja Klothildea, ja joita mamsseli Jungmann ja pikku Erika kuuntelivat suu auki. Thomas virkkoi aina jonkun purevan tai kylmän huomautuksen ja oli uskovinaan Christianin liioittelevan ja panevan omiaan… niin ei ollut asianlaita, Christian kertoi vain vauhdikkaasti ja eloisasti. Karvasteliko se Thomaksen mieltä, että hänen nuorempi veljensä oli liikkunut enemmän maailmalla ja nähnyt enemmän kuin hän? Vai tympäisikö häntä se epäjärjestyksen ja väkivallan ylistys, joka ilmeni noissa puukko- ja revolverinäytelmissä?… Kukapa sen tiennee. Christian ei ainakaan välittänyt veljensä taholta tulevasta kylmyydestä; hän oli liian innostunut kerrottavaansa huomatakseen kuuntelivatko toiset mielellään vai vastenmielisesti. Ja lopetettuaan katseli hän miettivästi, itseensä vaipuneena ympärilleen.
Buddenbrook-veljesten väli ei aikaa myöten parantunut, mutta Christian ei puolestaan tuntenut eikä osoittanut minkäänlaista vihaa veljeään kohtaan eikä pohtinut näitä asioita. Hän tyytyi ääneti tunnustamaan vanhemman veljensä ylemmyyden, suuremman kyvyn, tarmon ja vakavuuden. Mutta juuri tuo ehdoton, välinpitämätön ja taisteluton alistuvaisuus kiusasi Thomasta, sillä Christian saattoi milloin tahansa aivan huolettomasti antaa itsestään sen käsityksen kuin ei hän panisi vähääkään arvoa ylemmyydelle, kyvylle, tarmolle ja vakavuudelle.
Hän ei tuntunut edes huomaavan, että liikkeen johtaja suhtautui häneen yhä vastahakoisemmin… mihin tämä oli täysin oikeutettu, sillä valitettavasti alkoi Christianin liikemiestarmo jo ensi viikon, ja vielä tuntuvammin toisen viikon kuluttua herpaantua. Se ilmeni aluksi siinä, että työn valmistushommat, sanomalehtien luku, aamutupakanpoltto ja konjakinjuonti, — jotka alussa olivat näyttäneet työnilon viattomilta herätyskeinoilta, alkoivat viedä yhä enemmän aikaa, vaatien lopulta koko aamurupeaman. Sitä seurasi aivan kuin itsestään välinpitämättömyys säännöllisiä konttoriaikoja kohtaan. Hän ilmestyi yhä myöhemmin konttoriin savukkeilleen, ryhtyi yhä myöhemmin alkuvalmisteluihinsa, söi päivällisensä 'klubissa' ja tuli kotiin vasta illalla, väliin ei silloinkaan…
Tuo klubi, johon kuului enimmäkseen naimattomia kaupanharjoittajia, sijaitsi erään ravintolan ensi kerroksessa, jossa sillä oli käytettävänä pari komeaa huonetta; herrat kokoontuivat sinne syömään ja kuluttamaan aikaa vapaudessa, ei aina varsin vaarattomasti, sillä talossa oli ruletti. Sen jäseniä olivat myös eräät huikentelevaiset perheenisät, kuten konsuli Kröger ja tietysti myös Peter Döhlmann; ja »joukon johtaja» oli poliisipäällikkö Cremer. Tämän kertoi tohtori Gieseke, pankinjohtajan poika, Christianin entinen koulutoveri, joka oli asianajajana kaupungissa ja jonka kanssa nuori Buddenbrook pian uudisti ystävyyden, vaikka Giesekeä pidettiin jokseenkin suurena hummaajana.
Christian eli Krischan, joksi häntä muitta mutkitta kutsuttiin — tunsi heidät kaikki entisiltä ajoilta, kenen paremmin, kenen huonommin, sillä useimmat olivat Marcellus Stengel-vainajan oppilaita, — ja hänet otettiin avosylin vastaan. Sillä joskaan kaupungin liikemiehet ja oppineet eivät pitäneet häntä erittäin kyvykkäänä, tiedettiin kuitenkin hänen hauskat seuramieslahjansa. Ja hän antoikin tässä piirissä parhaimmat näytäntönsä ja kertoi parhaimmat tarinansa. Hän matki pianotaituria klubipianon ääressä, jäljitteli englantilaisia ja Atlantin-takaisia näyttelijöitä ja oopperalaulajia, jutteli viattomasti ja hauskasti maailman eri kulmilla kokemiaan naisseikkailuja — sillä ei ollut epäilemistäkään, ettei hänkin olisi ollut »hummaaja» — tarinoi kohtauksista, joita hän oli kokenut laivoilla, rautatiellä, St. Paulissa, Whitechapelissa, aarniometsissä… Hän kertoi lennokkaasti, rentonaan, ääntämisessä valittava ja venyttävä sävy rohkeasti ja hullunkurisesti kuten aito englantilainen humoristi. Hän kertoi koirasta, joka oli lähetetty laatikossa Valparaisosta San Fransiskoon ja joka päälle päätteeksi oli syyhyinen. Herra tiesi mikä tuossa jutussa oikein oli huvittavaa, hänen kertomanaan se vaan oli vastustamaton. Ja kaikkien väännellessä itseään naurusta istui hän itse isoine kaarevine nenineen, kaitoine, pitkine kauloilleen ja punertaville hiuksineen paikallaan kasvoilla levoton, selittämätön vakavuuden ilme, väärä sääri toisen yli heitettynä, pienten, pyöreiden, syvällä olevien silmien harhaillessa miettivännäköisinä ympäri huonetta… Näytti melkein siltä kuin toiset olisivat nauraneet hänelle, hänen kustannuksellaan… Mutta sitä hän ei ajatellut.
Kotona kertoi hän erityisen mielellään Valparaison-konttorista, sikäläisestä hirveästä kuumuudesta ja eräästä nuoresta lontoolaisesta nimeltä Thunderstorm, tyhjäntoimittajasta, uskomattoman merkillisestä miehestä, »jonka hän ei, Jumala paratkoon, ollut nähnyt milloinkaan tekevän työtä, mutta joka siitä huolimatta oli ollut hyvin taitava liikemies…»
»Herranen aika», selitti hän, »sellaisessa kuumuudessa! Johtaja tulee konttoriin… me kaikki kahdeksan miestä, lojumme mikä missäkin kuin kuolleet kärpäset, tupakoiden ja ajaen edes siten pois moskiittoja. Herranen aika! 'No!' sanoo johtaja, 'tehän ette ole työssä, hyvät herrat?!'… No, sir!' sanoo Johny Thunderstorm. 'Kuten näette, sir!' Ja sitten puhallamme kaikki tupakansavun hänen silmilleen. Herranen aika!»
»Miksi sinä oikeastaan sanot koko ajan 'herranen aika?'» kysyi Thomas paheksuen. Mutta häntä ei harmittanut tämä seikka, vaan se, että hän tunsi Christianin kertovan tätä tarinaa niin ilomielin siksi, että se soi hänelle tilaisuuden puhua pilkaten ja ylenkatsoen työstä.
Hänen äitinsä siirtyi silloin hienotunteisesti toisiin asioihin.
Maailmassa on paljon rumaa, ajatteli konsulitar Buddenbrook, syntyisin Kröger. Veljetkin voivat vihata ja halveksia toisiaan; sellaista voi sattua, niin hirveältä kuin se kuuluukin. Mutta siitä ei pidä puhua. Se painetaan piiloon. Siitä ei tarvitse olla tietävinään.