NELJÄS LUKU.
Toukokuussa sai Gotthold-setä, konsuli Gotthold Buddenbrook, joka nyt oli kuudenkymmenen vuoden vanha, eräänä yönä kovan sydänkouristuskohtauksen ja kuoli ankaria tuskia kestettyään vaimonsa, syntyisin Stüwing, syliin.
Madame Josephine-paran poika, joka oli jäänyt vähäosaiseksi myöhempien ja voimakkaampien, madame Antoinetten puolelta kasvavien sisarustensa rinnalla, oli jo kauan aikaa sitten tyytynyt kohtaloonsa ja poiminut, varsinkin veljenpoikansa luovutettua hänelle Alankomaiden konsulaatin, ilman pienintäkään vihankaunaa rintakaramellejansa läkkirasiasta. Ne, jotka ehkä muistivat ja ylläpitivät vanhaa perheriitaa, olivat talon naiset: ei niin paljon hänen hyvänsuopa ja hiukan typerähkö vaimonsa, vaan nuo kolme vanhenevaa neitoa, jotka eivät voineet katsoa konsulitarta, Antonieta eikä Thomasta pienen myrkyllisen välähdyksen syttymättä silmään…
Torstaina, tavanmukaisina »sukupäivinä» kello neljän aikaan, jolloin kokoonnuttiin Mengstrassen varrella sijaitsevaan suureen sukutaloon syömään päivällistä ja viettämään iltaa — joskus siellä myös nähtiin konsuli Kröger tai Sesemi Weichbrodt oppimattomine sisarineen — Breitestrassen Buddenbrookin naiset johtivat keskustelun luontevan hauskasti Tonyn purettuun avioliittoon saattaakseen madame Grünlichin käyttämään suurentelevaa kieltä ja voidakseen sitten luoda toisiinsa lyhyen, terävän katseen, tahi esittivät yleisin sanoin paheksuvan kantansa hiusten värjäämiseen nähden, joka osoitti mitä epäarvokkainta turhamaisuutta. He kyselivät myös liian osaaottavasti Jakob Krögerin, konsulittaren veljenpojan, vaiheita ja tekivät pilkkaa viattomasta, pitkämielisestä Klothilde-parasta, ainoasta, jonka todella täytyi tuntea olevansa heitä vähäpätöisempi, — pilkkaa, joka ei ollut lainkaan yhtä hyvänsuopaa kuin Tomin ja Tonyn jokapäiväinen kiusanteko, jonka hän sulatti vitkallisella, ihmettelevällä hyväntahtoisuudellaan. Heitä huvitti myös laskea leikkiä Klaran ankaruudesta ja hurskaudesta, ja he keksivät pian, etteivät Christianin ja Thomaksen välit olleet parhaimmat, ja ettei heidän, Jumalan kiitos, tarvinnut välittää edellisestä, koska tämä oli naurettava lörppö. Mitä Thomakseen tulee, jossa ei voinut löytää moitteen sijaa ja joka puolestaan kohteli heitä hyväntahtoisen säälivästi ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: minä ymmärrän ja säälin teitä… kohtelivat he häntä hiukan purevan kunnioittavasti. Mutta pikku Erikasta, joka oli kukoistava ja hyvin hoidettu lapsi, ei voinut olla sanomatta, että hän oli huolestuttavassa määrin hidaskasvuinen. Jonka jälkeen Pfiffi itseään heilutellen ja suupielet kosteina huomautti lapsen peloittavasta yhdennäköisyydestä isänsä, kavaltaja Grünlichin kanssa…
Nyt he seisoivat, itkien äitinsä kera isänsä kuolinvuoteen ympärillä, ja vaikka heistä tuntui siltä kuin tämä kuolemakin vielä olisi ollut Mengstrassen sukulaisuuden seurausta, lähettivät he sinne kuitenkin sananviejän.
Keskellä yötä kaikui ovikello suuren pihan yli, ja kun Christian, joka oli tullut myöhään kotiin, tunsi pahoinvointia, lähti Thomas yksin kevätsateeseen.
Hän saapui oikeaan aikaan nähdäkseen vanhan herran viimeiset suonenvetoiset nytkähdykset; sitten hän seisoi kädet ristissä kuolinhuoneessa katsellen tuota lyhyttä hahmoa, joka erottui peitevaatteiden alta, noita elottomia kasvoja, joiden pehmeähköjä piirteitä reunusti valkoinen poskiparta…
»Sinun osasi ei ollut onnellisimpia, Gotthold-setä», hän ajatteli. »Opit liian myöhään myöntymään ja nöyrtymään… Se on välttämätöntä… Jos minä olisin sellainen kuin sinä, olisin jo aikaa sitten nainut puodin… Mutta tulee valvoa etujaan… Olisitko sinä edes tahtonut elämäsi toisenlaiseksi kuin mitä se on ollut? Vaikka olit uhmaileva ja uskoit tuota uhmaa ihanteellisuudeksi, oli sinun henkesi liian vähän joustava, liian köyhä mielikuvituksesta, sinulla oli liian vähän sitä ihanteellisuutta, joka tekee ihmisen kykeneväksi edistämään asiaa, aatetta, suvun tai kauppahuoneen kunniaa hiljaisella innolla, joka on salaista rakkautta suloisempi, tyydyttävämpi, autuuttavampi. Sinä kadotit runouden tunteen, vaikka olit niin rohkea, että uskalsit rakastaa ja naida vasten isäsi tahtoa. Eikä sinulla ollut kunnianhimoakaan, Gotthold-setä. Vanha nimemme on vain porvarisnimi, ja sen kunniaa edistää siten, että saattaa kukoistukseen viljakaupan ja koettaa tehdä oman henkilönsä pienen piirin keskuudessa arvossapidetyksi, rakastetuksi ja vaikuttavaksi… Ajattelitko kenties: Otan vaimokseni Stüwingin, jota rakastan, enkä välitä mistään käytännöllisistä eduista, jotka ovat pelkkää kamaa ja poroporvariutta?… Me puolestamme olemme tarpeeksi sivistyneet ja maailmaa nähneet tunnustaaksemme mielellämme, että rajat, jotka ovat asetetut kunnianhimollemme, ovat syrjästä katsoen ahtaat ja säälittävät. Mutta kaikki on vain näennäistä maailmassa, Gotthold-setä! Etkö tiennyt, että mies voi olla suuri pienessäkin kaupungissa? Että hän voi olla Caesar keskikokoisessa Itämeren rantakaupungissa? Siihen tarvitaan hiukan mielikuvitusta, hiukan ihanteellisuutta… jota sinulla ei ollut, vaikka ehkä luulit.»
Thomas Buddenbrook kääntyi poispäin. Hän astui ikkunan luo kädet selän takana, älykkäät kasvot hymyillen, ja jäi tuijottamaan ulos vastapäätä olevan raatihuoneen heikosti valaistua, sateeseen peittynyttä goottilaista päätyä.
Asioiden luonnon mukaisesti joutui nyt Alankomaiden kuninkaallisen konsulaatin arvo ja virka, jotka Thomas heti isänsä kuoleman jälkeen olisi voinut omistaa itselleen, Tony Grünlichin sanomattomaksi mielihyväksi takaisin Thomas Buddenbrookille. Kupera, leijonin, vaakunoin ja kruunuin koristettu kilpi loisti taas Mengstrassen varrella. Buddenbrookien päätyseinällä »Dominus providebit»-kirjoituksen alla.