Heti tämän asian järjestymisen jälkeen, jo saman vuoden kesäkuussa, lähti nuori konsuli kauppamatkalle Amsterdamiin, tietämättä milloin palaisi.
VIIDES LUKU.
Kuolemantapaukset herättävät tavallisesti taivaallisiin asioihin kääntyneen mielentilan, eikä kukaan ihmetellyt kuullessaan konsulitar Buddenbrookin suusta hänen miehensä kuoleman jälkeen sen tai tämän hengellisen lauselman, jota ei aikaisemmin oltu totuttu hänen suustaan odottamaan.
Mutta pian huomattiin, ettei tuo ollut ohimenevää, ja kaupungissa tuli pian tietyksi, että konsulitar tahtoi kunnioittaa miesvainajansa muistoa etupäässä siten, että hän omaksui kokonaan tämän hurskaan elämänkatsomuksen, johon hän jo viime vuosina ja varsinkin nyt, alkaessaan vanheta, oli tuntenut vetovoimaa.
Hän koetti täyttää koko tuon laajan talon vainajan hengellä, lempeällä, kristillisellä vakavuudella, joka ei kuitenkaan tuominnut hillittyä sydämen iloa. Aamu- ja iltahartauksia jatkettiin entistä pitempinä. Perhe kerääntyi ruokasaliin palvelusväen seisoessa pylväikössä, ja konsulitar tai Klara luki kappaleen isosta, suunnattoman suurin kirjaimin painetusta sukuraamatusta, minkä jälkeen laulettiin yhteisesti pari virren värssyä harmonien säestyksellä; konsulitar hoiti sitä. Usein luettiin raamatun asemesta kappale jostakin mustakantisesta, kultareunaisesta saarnakirjasta tai postillasta, jostakin Aarrekätköstä, Psalttarista, Pyhityshetkestä, Aamusävelestä tai Vaellussauvasta, joiden alituinen hokeminen suloisesta Jeesus-lapsesta tahtoi kyllästyttää ja joita talossa oli liian viljalti.
Christian ei ottanut usein osaa hartaushetkiin, ja Thomaksen kerran tekemä varovainen ja puolileikkisä huomautus noista hartaushetkistä sai lempeän ja arvokkaan nuhtelun. Madame Grünlich ei valitettavasti aina käyttäytynyt tyydyttävästi noissa tilaisuuksissa. Eräänä aamuna, kun talossa oli käymässä muuan vieras pappi, määräsi tämä laulettavaksi erään harrassävelmäisen, lujauskoisen virren, jonka sanat kuuluivat näin:
On raato ruumihini mun, jo hajota mä uhkaan. Niin uppos synnit minuhun, kuin tina uppos tuhkaan.
Oi Herra, koiran korvihin sä tartu! Tyydyn luihinkin. — Jo väsyin synnin vaivaan, vie minut armoon taivaan!
… minkä jälkeen rouva Grünlich musertavan katumuksen painamana viskasi pois kirjan ja poistui huoneesta.
Mutta konsulitar vaati itseltään vielä enemmän kuin muilta. Hän perusti esimerkiksi pyhäkoulun. Sunnuntaiaamuna soittivat Mengstrassen talon kelloa vain pienet kansakoulutytöt, minkä jälkeen Stine Voss, joka oli kotoisin Muurikujan varrelta. Mike Stuht Glockengiesserstrassen varrelta ja Finke Snut jostakin Traven Kleine Gröpelgruben tai Engelwischin puolelta tepsuttivat vehnäsenvaaleine, vedellä kammattuine hiuksineen suuren eteisen läpi valoisaan puutarhahuoneeseen, jota ei pitkään aikaan enää ollut käytetty konttorina ja jonne nyt oli tuotu istumapenkkejä. Siellä konsulitar Buddenbrook, syntyisin Kröger, puettuna mustaan, raskaaseen atlaspukuun, päässään valkoisia hienoja kasvojakin valkoisempi pitsimyssy, asettui istumaan pöydän ääreen heitä vastapäätä ja opetti heille tunnin verran katkismusta.