Hän perusti myös »Jerusalemin-illan», johon paitsi Klaraa ja Klothildea myös Tonyn oli otettava osaa. Kerran viikossa istui ruokasalin pitkäksi vedetyn pöydän ympärillä lamppujen ja kynttilöiden valossa noin parikymmentä naista, kaikki siinä iässä olevia, jolloin on paras varustaa itselleen hyvä paikka taivaassa. Nämä joivat teetä tai bishofia, söivät maukkaita voileipiä ja vanukasta, lukivat hengellisiä veisuja ja tutkisteluja ja valmistivat käsitöitä, jotka vuoden lopulla myytiin myyjäisissä ja joista koituva voitto sitten lähetettiin Jerusaleniiin lähetystarkoituksiin.
Tuohon hurskaaseen yhdistykseen kuului pääasiallisesti konsulittaren tuttavapiirin naisia, muun muassa senaattorin rouva Langhals, konsulitar Möllendorpf ja vanha konsulitar Kistenmaker; mutta eräät toiset maallismielisemmät ja arkipäiväisemmät luonteet, kuten madame Köppen, ivasivat ystävänsä Bethsyn hommia. Myöskin kaupungin papinrouvat ja leskikonsulitar Buddenbrook, syntyisin Stüwing, sekä Sesemi Weichbrodt oppimattomme sisarineen olivat sen jäseniä. Mutta koska Jeesuksen edessä arvo ja kunnia eivät merkitse mitään, sulki Jerusalemin-ilta piiriinsä myös köyhempiä ja vähemmän tunnettuja henkilöitä, kuten eräänkin pienen, kurttuisen olion, jolla oli runsas määrä jumalanpelkoa ja pitsimalleja, joka asui Pyhän-Hengen-Sairaalassa, oli nimeltään Himmelsbürger ja sukunsa viimeinen jäsen… »Viimeinen Himmelsbürger» sanoi hän suruisasti raapien samalla myssynalustaansa sukkapuikolla.
Mutta vielä paljon merkillisempi ilmiö oli eräs kaksoissisaruspari, kaksi kummallista, vanhaa neitoa, jotka kulkivat kaupungilla käsikädessä harjoittaen hyväntekeväisyyttä, päässä kahdeksannentoista vuosisadan aikuinen lierihattu ja vuosia sitten haalistuneisiin vaatteisiin puettuina. Heidän sukunimensä oli Gerhardt, ja he vakuuttivat polveutuvansa suoraan Paul Gerhardtista. Sanottiin, etteivät he olleet lainkaan varattomia, mutta he elivät mitä kurjimmissa oloissa ja antoivat kaiken köyhille… »Rakkaat ystävät!» huomautti konsulitar Buddenbrook, joka väliin häpesi heitä, »on totta, että Jumala katsoo sydämeen, mutta teidän pukunne eivät ole oikein sievät… Tulee katsoa myös astiaan…» Silloin nämä suutelivat hienoa ystäväänsä, mitä tuo maailmannainen ei voinut kieltää, tosin ainoastaan otsalle, ja tekivät sen köyhän säälivällä, hellällä ylemmyydellä korkea-arvoisempaa pelastussisarta kohtaan. He eivät olleet suinkaan tuhmia, heidän pienissä, rumissa, käpertyneissä papukaijankasvoissaan pyöri kaksi kirkasta, ruskeata silmää, joissa oli omituinen älykäs ja lempeä ilme… Heidän sydämiinsä kätkeytyi ihmeellisiä, salaisia tietoja. He tiesivät, että ihmisen viimeisellä hetkellä tulevat kaikki heidän autuaasti kuolleet omaisensa lauluin ja soitoin noutamaan häntä Jumalan luo. He lausuivat sanan »Herra» yhtä luonnollisella lapsenuskolla kuin alkukristityt, jotka ovat kuulleet mestarin omasta suusta sanat: »Vielä vähän aikaa, niin olette näkevä minut». Heillä oli mitä merkillisimpiä teorioita sisäisestä valosta, aavistuksista, ajatuksen siirrosta… sillä Lea, toinen heistä, oli kuuro, mutta tiesi siitä huolimatta melkein aina mistä puhuttiin.
Koska Lea Gerhardt oli kuuro, pantiin hänet tavallisesti lukemaan ääneen Jerusalemin-illoissa: toiset pitivät sitäpaitsi hänen lukuaan kauniina ja liikuttavana. Hän kaivoi pussistaan ikivanhan kirjan, joka oli oudon näköinen, suhteettoman pitkä leveyteen verraten, ja jonka alkulehdellä oli epäinhimillisen pulloposkinen kuva heidän kantaisästään. Sen hän nyt otti esiin ja — voidakseen kuulla mitä luki — alkoi pauhata peloittavalla äänellä, joka kaikui kuin tuulen ulvonta savupiipussa:
»Jos saatana uhkaa minut niellä…»
Hoh! ajatteli Tony Grünlich. Mikäpä saatana sinut haluaisi niellä! Mutta hän ei virkkanut mitään, vaan söi vanukasta ja tuumi, oliko hänestäkin kerran tuleva yhtä ruma kuin nuo Gerhardt-neidit.
Hän ei ollut onnellinen, häntä ikävystytti ja kiusasi kaikki nuo papit ja lähetyssaarnaajat, jotka konsulin kuoleman jälkeen olivat yhä lisääntyneet ja jotka Tonyn mielestä vaikuttivat liiaksi talon asioihin ja saivat liian paljon rahaa. Tuo viimeinen seikka oli Thomaksen asia; mutta tämä oli vaiti. Sisar sitävastoin ei voinut olla joskus mutisematta vieraista, jotka syövät leskien varat pitkien rukousten palkaksi.
Hän vihasi mitä katkerimmin noita mustia herroja. Pitäen itseään kypsyneenä naisena, joka oli oppinut tuntemaan elämän eikä ollut enää mikään tyhmä hanhi, ei hän katsonut voivansa ilman muuta uskoa heidän ehdottomaan pyhyyteensä. »Äiti», hän sanoi, »ei pitäisi puhua pahaa lähimmäisestään… tiedän sen! Mutta minun täytyy saada sanoa eräs asia, enkä voi olla ihmettelemättä, ettei elämä ole opettanut sitä sinullekin, nimittäin: ettei jokaisen, jolla on musta takki ja alati hokee: Herra, Herra! tarvitse olla tahraton!»
Salaisuutena pysyi miten Thomas suhtautui näihin totuuksiin, joita hänen sisarensa esitti äärettömän ponnekkaasti. Christianilla ei ollut niistä mitään ajatusta, hän tyytyi tarkastamaan noita herroja nenä kurtussa, matkiakseen heitä sitten klubissa tai perheen keskuudessa.
Mutta Tony kärsi todellakin noista hengellisistä vieraista. Eräänä päivänä astui hänen eteensä muuan lähetyssaarnaaja nimeltä Jonathan, joka oli kulkenut Syriat ja Arabiat, mies, jolla oli suuret, nuhtelevat silmät ja haikeasti alasriippuvat posket, vaatien häntä surullisen ankarasti tilille siitä, olivatko hänen poltetut otsakiharansa sopusoinnussa totisen kristillisen vaatimattomuuden kanssa… Miesparka! Hän ei tuntenut Tonyn terävän pisteliästä kielevyyttä. Tony oli vaiti hetken aikaa, ja saattoi nähdä miten hänen aivonsa tekivät työtä. Sitten hän sinkautti: »Pyydän, että herra pastori huolehtisi omista kiharoistaan!»… Sen jälkeen hän kiiti ulos hartiat koholla, pää pystyssä ja leuka alas painuneena. — Pastori Jonathanilla oli hyvin vähän kiharoita, sillä hänen päälakensa oli paljas!