Mutta kerran hän sai nauttia vielä suuremmasta voitosta. Tapahtui näet, että pastori Trieschke, itku-Trieschke, joksi häntä nimitettiin siksi, että hän joka pyhä saarnatessaan alkoi itkeä jossakin sopivassa paikassa… että tuo itku-Trieschke, jolla oli kalpeat kasvot, punaiset silmät ja oikeat hevosen poskiluut ja joka viipyi kahdeksan päivää Buddenbrookilla vuoroin kilpaillen Klothilde-raukan kanssa syömisessä, vuoroin pitäen hartaushetkiä, rakastui Tonyyn… eikä suinkaan hänen kuolemattomaan sieluunsa, ei suinkaan, vaan hänen ylähuuleensa, vahvaan tukkaansa, kauniisiin silmiinsä ja kukoistavaan vartaloonsa! Eikä tämä jumalanmies, jolla oli Berliinissä vaimo ja neljä lasta, hävennyt toimittaa palvelija Antonin välityksellä madame Grünlichin toisessa kerroksessa olevaan makuukamariin kirjettä, joka oli kokoonpantu raamatunlauseista ja maireista hellyyden purkauksista… Asianomainen löysi kirjeen mennessään maata, luki sen ja lähti varmoin askelin alas välikerrokseen konsulittaren makuukamariin; siellä hän luki kynttilänvalossa äidilleen kursailematta, kovalla äänellä tuon sielunpaimenen sepustuksen, mistä oli se seuraus, että itku-Trieschken siitä pitäen oli paras pysyä talosta poissa.
»Semmoisia ne ovat kaikki!» sanoi madame Grünlich… »Ha-haa! Semmoisia ne ovat kaikki! Hyvä Jumala, minä olin ennen hanhi, olin tyhmeliini, äiti, mutta elämä on riistänyt minulta uskon ihmisiin. Useimmat ovat veijareita… se on valitettavasti totta. Grünlich — —!» Tuo nimi kaikui kuin torventörähdys, jonka Tony puhalsi esiin hartiat koholla ja silmät ylös luotuina.
KUUDES LUKU.
Sievert Tiburtius oli pieni, hintelä, isopäinen mies. Hänellä oli pitkä, vaalea, ohut poskiparta, joka oli jaettu keskeltä kahtia ja jonka päät hän toisinaan mukavuussyistä siirsi yli olan. Hänen pyöreätä päätään peitti lukematon joukko pienen pieniä, villaisia kiharoita. Hänen korvalehtensä olivat suuret, erittäin ulkonevat, reunoilta sisäänkäpertyneet ja niin suipot yläkulmasta kuin ketun korvat. Hänen nenänsä oli kuin pieni, litteä nappi kasvojen keskellä, hänen poskiluunsa törröttivät pystyssä ja hänen harmaat, siristävät silmänsä, jotka tavallisesti pälyilivät ympärilleen vähän tuhman näköisinä, saattoivat odottamatta avautua, laajeta ennen aavistamattomalla tavalla, ruveta pöllöttämään, jopa melkein pursua ulos…
Sellainen oli pastori Tiburtius. Hän oli kotoisin Riiasta, oli ollut jonkun vuoden pappina Keski-Saksassa ja joutui nyt kaupunkiin paluumatkalla kotiseudulleen, missä oli saanut kirkkoherranpaikan. Taskussaan erään virkaveljen suositus, pappismiehen, joka kerran oli syönyt Mengstrassen varrella Mockturtle-keittoa ja kinkkua Schalotten-kastikkeen kera, ilmestyi hän nyt konsulittaren eteen, hänet pyydettiin taloon niiksi muutamiksi päiviksi, jotka hän sanoi viipyvänsä kaupungissa, ja hän sai asuttavakseen avaran vierashuoneen ensi kerroksessa eteisen vieressä.
Mutta hän jäi pitemmäksi aikaa kuin oli sanonut. Kului kahdeksan päivää ja yhä hänellä oli jotakin näkemättä, Marian-kirkon Kuolemantanssi tai Apostolikello tai raatihuone tai »Laivuriyhdistys» tai tuomiokirkon liikkuvasilmäinen aurinko. Kului kymmenen päivää, hän puhui kaiken aikaa lähdöstään; mutta saatuaan pienenkin taloonjäämispyynnön lykkäsi hän jälleen matkansa.
Hän oli parempi ihminen kuin herrat Jonathan ja itku-Trieschke. Hän ei kiinnittänyt huomiota Antonie-rouvan poltettuihin otsakiharoihin eikä kirjoittanut tälle kirjeitä. Mutta hän oli sitä huomaavampi Klaraa, hänen nuorempaa ja vakavampaa sisartansa kohtaan. Tämän läsnäollessa, tämän puhuessa saattoi sattua, että hänen silmänsä avautuivat, laajenivat ennen aavistamattomalla tavalla, rupesivat pöllöttämään, jopa melkein pursuivat ulos… ja hän oleskeli koko päivän Klaran lähettyvillä, pohtien tämän kanssa hengellisiä ja maallisia kysymyksiä tai lukien tälle ääneen… korkealla, kieahtelevalla äänellään, baltilaisen kotiseutunsa hullunkurisesti hypähtelevin korostuksin.
Jo ensi päivänä hän sanoi: »voi, rouva konsulitar, mikä aarre ja Herran siunaus tyttärenne Klara onkaan! Hän on varmaan ihana lapsi!»
»Olette oikeassa», vastasi konsulitar. Mutta pappi hoki samaa niin usein, että konsulittaren siniset silmät muuttuivat tarkkaavaisiksi, ja hän pani vieraansa kertomaan hiukan tarkemmin syntyperästään, olosuhteistaan ja mahdollisuuksistaan. Saatiin tietää, että hän oli kauppiassukua, että hänen äitinsä oli Jumalan luona, ettei hänellä ollut sisaria ja että hänen vanha isänsä eli Riiassa koroillaan, hyvissä varoissa, jotka kerran olivat lankeavat hänelle, pastori Tiburtiukselle. Mutta hän sai kyllä virastaankin riittävän toimeentulon.
Mitä yhdeksännellätoista ikävuodellaan olevaan Klara Buddenbrookiin tulee, vaikutti hän tummine, siloisine tukkineen, ankarille, mutta samalla haaveellisine silmineen, hienosti kaarevine nenineen, hiukan liian tiukasti suljettuine suineen ja pitkine, hoikkine vartaloineen omituisen karulaatuiselta nuorelta kaunottarelta. Kotona hän oli liittynyt lähimmin köyhään ja hurskaaseen serkkuunsa Klothildeen, jonka isä oli äsken kuollut ja joka aikoi kerran »asettua omiin oloihinsa», muutamine groscheneineen ja huonekaluineen, jotka hän oli perinyt; se merkitsi, että hän aikoi mennä jonnekin täysihoitoon… Thildan pitkämielinen, kärsivällinen ja nälkäinen nöyryys oli tietenkin aivan vierasta Klaran luonteelle. Päinvastoin hänellä oli palvelijoiden ja myös sisariensa ja äitinsä kanssa keskustellessa hiukan hallitseva käytös; yksin hänen alttoäänessään, joka osasi päättävästi aleta, mutta ei kysyvästi yletä, oli käskevä sointu, joka saattoi joskus muuttua kovaksi, tylyksi, kärsimättömäksi ja kopeaksi. Se tapahtui sellaisina päivinä, jolloin hänellä oli päänsärky.