Ennenkuin konsulin kuolema oli verhonnut talon suruun, oli Klara ottanut luoksepääsemättömän arvokkaana osaa kotonaan ja samansäätyisissä taloissa pidettyihin vieraspitoihin… Konsulitar katsoi häntä eikä voinut olla huomaamatta, että tuota lasta, huolimatta hänen runsaista myötäjäisistään ja taloudellisuudestaan, tulisi olemaan vaikea naittaa. Ketään kaupungin skeptillisistä, juomaseuraisista, hyväntuulisista kauppaherroista hän ei ainakaan voinut kuvitella tuon vakavan ja jumalaapelkääväisen tytön rinnalla, paremminkin sentään jotakin hengenmiestä; ja koska tuo ajatus miellytti konsulitarta, herättivät pastori Tiburtiuksen hellät viittaukset hänessä hyväntahtoista ja suopeaa myötätuntoa.
Ja asia kehittyi sitten mitä täsmällisimmin. Eräänä lämpimänä heinäkuun päivänä teki perhe kävelyretken. Konsulitar, Antoine, Christian, Klara, Thilda. Erika Grünlich, mamsseli Jungmann ja pastori Tiburtius lähtivät Burgtor'in kautta kauas maalle, erääseen maalaismajataloon, jonka vihreiden puutarha-pöytien ympärillä he aikoivat syödä mansikoita, piimää tai marjapuuroa. Aterian jälkeen hajaannuttiin puutarhaan, joka ulottui jokeen asti ja jossa oli hauska kävellä erilaisten hedelmäpuiden siimeksessä, viini- ja karviaismarjapensasten ja parsa- ja perunasarkojen keskellä.
Sievert Tiburtius ja Klara Buddenbrook jäivät vähän syrjään toisista. Tiburtius, joka oli paljon pienempi Klaraa, oli työntänyt kaksijakoisen poskipartansa kärjet olan yli, ottanut suuren mustan olkihatun isosta päästään ja keskusteli nyt silmät suurina ja nenäliinallaan otsaansa pyyhkien pitkään ja lempeästi tytön kanssa: siinä sitten keskustelun lomassa molemmat pysähtyivät, jolloin Klara antoi vakavalla, rauhallisella äänellä suostumuksensa.
Kun konsulitar kotiin palattua vähän väsyneenä ja hiestyneenä istui yksin maisemahuoneessa, istuutui pastori Tiburtius hänen viereensä ilta-auringon paisteeseen, pyhä-illan hiljaisen rauhan vallitessa, ja ryhtyi hänenkin kanssaan pitkään, lempeään keskusteluun, jonka konsulitar lopetti näin: »Hyvä on, herra pastori… Tarjouksenne vastaa äidillisiä toiveitani, ettekä te puolestanne ole tehnyt huonoa valintaa, sen voin vakuuttaa teille. Kuka olisi osannut aavistaa, että teidän oleskelunne meidän talossamme oli vievä niin siunaukselliseen tulokseen!… En tahdo vielä tänään antaa ratkaisevaa sanaani, sillä minun on ensin kirjoitettava asiasta pojalleni konsulille, joka nykyään, kuten tiedätte, on ulkomailla. Toivotan teille onnea, kun huomenna lähdette hyvin toivein Riikaan, astuaksenne virkaanne; me aiomme asettua joksikin viikoksi meren rannikolle… Olette lähiaikoina saava tiedon asiasta; suokoon Herra, että tapaisimme pian toisemme.»
SEITSEMÄS LUKU.
Amsterdam 20 p:nä heinäk. 1856.
Hotelli »Het Haasje»
Rakas äitini!
Saatuani juuri vastaanottaa runsassisältöisen kirjeesi riennän kiittämään sinua sydämellisesti huomaavaisuudestasi, joka ilmenee siinä, että tahdoit kysyä minun mielipidettäni sanotussa asiassa. En ainoastaan yhdy sinun kantaasi, vaan tahdon myös lausua parhaimmat onnitteluni, varmasti vakuutettuna siitä, että te, Sinä ja Klara, olette tehneet hyvän vaalin. Kaunis Tiburtius-nimi on minulle tuttu, ja muistan varmasti isän olleen kauppasuhteissa ukkovanhuksen kanssa. Klara joutuu joka tapauksessa miellyttäviin oloihin ja hänen tuleva asemansa papin rouvana tulee olemaan hänen luonnonlaatunsa mukainen.
Tiburtius on siis matkustanut Riikaan ja aikoo tulla morsiantaan tervehtimään elokuussa. Siitä on syntyvä iloisempi aika Mengstrassella kuin tuuletkaan, sillä te ette tiedä mitkä ihmeelliset syyt tekevät minut aivan erikoisesti iloiseksi mademoiselle Klaran kihlauksesta, ja mikä merkillinen yhteensattuma siihen liittyy. Niin, kiltti rouva äitini, kun minä siis nyt suvaitsen lähettää juhlallisen siunaukseni Klaran maalliselle menestymiselle Amsterdamista Itämeren rannalle tapahtuu se sillä ehdolla, että saan ensi postissa sinun kynästäsi samanlaisen siunauksen samanlaiselle asialle! Antaisin kolme kulta-guldenia nähdäkseni sinun ja varsinkin Tonyn kasvot teidän näitä rivejä lukiessanne… Mutta siirtykäämme asiaan.
Pienestä siististä hotellistani on näköala kanavalle. Se sijaitsee keskellä kaupunkia lähellä pörssiä, ja kauppa-asiat, joiden takia minä olen tänne tullut, ovat ensi päivästä asti kehittyneet toivottuun suuntaan. Minun tehtäväni oli uuden arvokkaan sopimuksen solmiminen — (kuten tiedät, järjestän sellaiset asiat mieluummin henkilökohtaisesti). Koska minulla jo opintovuosistani asti on ollut tuttavia kaupungissa, jouduin, huolimatta siitä, että useat perheet olivat merikylpylöissä, heti mitä vilkkaimman seurustelun hyörinään. Olen ollut pienemmissä iltakutsuissa van Henkdomin ja Moelenin perheissä, ja jo kolmantena päivänä tuloni jälkeen täytyi minun pukeutua juhlapukuun ottaakseni osaa entisen esimieheni van der Kellenin päivälliskutsuihin, jotka tämä oli nähtävästi toimeenpannut minua varten, vaikka ei ollut sesonkiaika. Mutta pöytänaapurini oli… arvatkaapa kuka? Neiti Arnoldsen, Gerda Arnoldsen, Tonyn entinen täysihoitolatoveri, jonka isä, kuuluisa kaupanharjoittaja ja miltei vielä kuuluisampi viulutaiteilija, oli naimisissa olevine tyttärineen ja vävyineen myös läsnä.