Muistan aivan hyvin kuinka Gerda — sallinette minun kutsua häntä ainoastaan ristimänimeltä — jo kasvavana tyttönä, käydessään mademoiselle Weichbrodtin koulua Mühlenbrinkin varrella, teki minuun voimakkaan vaikutuksen, joka ei ole kokonaan haihtunut. Nyt näin hänet jälleen täysikasvaneena, kehittyneenä, entistään, kauniimpana ja henkevämpänä.

… Antakaa anteeksi, jos kuvaukseni hänen olemuksestaan kenties saattaa tuntua hiukan intoilevalta siihen nähden, että te pian olette tapaava hänet silmästä silmään!

Voitte käsittää, ettei meiltä puuttunut puheenainetta. Mutta jo keittoruoan jälkeen siirryimme pois entisten muistojen piiristä vakavampiin ja mieltäkiinnittävämpiin asioihin. Musiikista en voinut puhua hänen kanssaan, sillä me Buddenbrookit tiedämme siitä, ikävä kyllä, liian vähän; mutta alankomaalaisen taiteen alalla selvisin jo paremmin ja kirjallisuuden alalla ymmärsimme toisemme täydellisesti.

Aika lensi kuin siivillä. Aterian jälkeen esitytin itseni vanhalle herra Arnoldsenille, joka osoitti minua kohtaan mitä sulinta ystävällisyyttä. Myöhemmin, saliin siirryttyämme, esitti hän monta konserttikappaletta, ja Gerda esiintyi myöskin. Hän oli hurmaava siinä seisoessaan, ja vaikka minä en ymmärrä mitään viulunsoitosta, tiedän, että hän osasi käytellä viuluaan (oikeaa Stradivariusta) niin, että se nostatti melkein kyyneleet silmiin.

Seuraavana päivänä menin vierailulle Arnoldsenien luo Buitenkantin varrelle. Vastassa oli ensin vanha seuranainen, jolle minun täytyi puhua ranskaa, mutta sitten tuli Gerda esiin, ja me juttelimme yhtä vapaasti kuin edellisenä päivänäkin melkein tunnin: siinä vain oli ero, että tällä kertaa tulimme yhä läheisemmiksi tuttaviksi ja koetimme kumpikin parhaamme mukaan ymmärtää ja oppia tuntemaan toisiamme. Puhuimme sinustakin, äiti, Tonystä, vanhasta hyvästä kaupungistamme, jopa minun työstänikin…

Jo samana päivänä olin tehnyt päätökseni, joka kuului: tämä tai ei kukaan, nyt tai ei koskaan! Tapasin hänet vielä eräässä puutarhajuhlassa ystäväni van Svindrenin luona ja sain itse kutsun pieneen soitannolliseen illanviettoon Amoldsenille; illan kuluessa tein nuorelle neidille puolinaisen ja tiedustelevan tunnustuksen, joka sai suopean vastaanoton… ja nyt on viisi päivää siitä, kun menin herra Arnoldsenin luokse aamupäivällä pyytääkseni häneltä hänen tyttärensä kättä. Hän otti minut vastaan yksityiskonttorissaan. »Rakas konsuli», hän sanoi, »olette mitä tervetullein vävy, vaikka minun, näin vanhoillani ja leskimiehenä, on vaikea luopua tyttärestäni! Mutta entä hän? Hän on tähän asti väittänyt kivenkovaan, ettei hän milloinkaan mene naimisiin. Onko teillä toiveita?» Ja ukko oli äärettömän hämmästynyt, kun vastasin, että neiti Gerda oli todellakin antanut toiveita.

Isä antoi tyttärelleen jonkun päivän ajatusaikaa, ja luulen, että hän sulasta itsekkyydestä yritti hiukan vaikuttaa asiaa vastaan. Mutta mikään ei auttanut: minä olen hänen valittunsa, ja eilisillasta on kihlauksemme ollut julkinen.

Nyt, rakas äiti, en pyydä sinun kirjallista siunaustasi tälle liitolle, sillä jo ylihuomenna lähden pois; mutta otan Arnoldsenilta lupauksen, että he, isä, Gerda ja myös hänen naimisissa oleva sisarensa, tulevat meitä tervehtimään elokuussa, jolloin sinä et voi olla myöntämättä, että hän on kuin luotu minulle. Sillä eihän se voi olla mikään este mielestäsi, että Gerda on vain kolme vuotta nuorempi minua! Ja et kai sinä ole voinut kuvitella, että minä milloinkaan toisin taloon jonkun puolikasvuisen neidon Möllendorpf-Langhals-Kistenmaker-Hagenströmien piiristä,

Entä 'naimakauppa'?… Minua melkein peloittaa, että Kistenmaker ja Hermann Hagenström ja Peter Döhlmann ja Justus-setä ja koko kaupunki tulee tirkistelemään minua hiukan somin silmin kuullessaan siitä; sillä tuleva appeni on miljonääri… Hyvä Jumala, mitä siitä voidaan sanoa? Meissä on niin paljon puolinaista, että asiat saattaa selittää niin tai näin. Minä kunnioitan Gerda Arnoldsenia syvästi, mutta en halua vähääkään ruveta tutkistelemaan itseäni saadakseni tietää, onko ja missä määrin suuri myötäjäissumma, joka ensi esittelyssä kuiskattiin korvaani jotakuinkin häikäilemättömässä muodossa, vaikuttanut tuohon kunnioitukseen. Rakastan häntä, mutta onneni ja ylpeyteni on suurempi sen vuoksi, että minä, hänen tullessaan omakseni, samalla voin valloittaa huomattavan pääomanlisäyksen kauppahuoneellemme.

Lopetan nyt, rakas äiti, tämän kirjeen, joka siihen nähden, että me jo jonkun päivän jälkeen voimine puhua suullisesti onnestani, on venynyt liiankin pitkäksi. Toivotan sinulle miellyttävää ja virkistävää kylpymatkaa ja pyydän sinua sanomaan sydämelliset terveiseni meikäläisille.