Sinua uskollisesti rakastava, kuuliainen poikasi
T.
KAHDEKSAS LUKU.
Ja todellakin loppukesä kului Buddenbrookien talossa sinä vuonna ilon ja juhlimisen merkeissä.
Heinäkuun lopulla saapui Thomas jälleen kotiin Mengstrassen varrelle ja kävi, kuten toisetkin liiketoimissa kiinni olevat kaupungin herrat, jonkun kerran tervehtimässä omaisiaan meren rannalla. Christian oli myös heittäytynyt toimettomaksi, sillä hän valitti tuntevansa epämääräistä kipua vasemmassa sääressä, johon tohtori Grabow ei tiennyt mitään neuvoa ja jota Christian siitä syystä ajatteli sitä enemmän…
»Ei sitä kivistä… siksi sitä ei voi nimittää» koki hän selitellä sivellen säärtään, rypistäen isoa nenäänsä ja pyöritellen silmiään. »Koko sääressä tuntuu vaan niin kummallinen, herkeämätön vaiva… se on vasemmalla puolen, sillä puolen, missä on sydän… Ihmeellistä… minusta se on ihmeellistä. Mitä sinä, Tom, oikein arvelet siitä…»
»Mitäpä minä…» sanoi Tom. »Onhan sinulla nyt hyvä tilaisuus levätä ja ottaa merikylpyjä…»
Sen jälkeen lähti Christian alas rantaan kertoinaan juttujaan kylpyvieraille, jotka nauroivat niin, että ranta raikui, tai meni saliin pelaamaan rulettia Peter Döhlmannin, Justus-sedän, tohtori Gieseken ja muutamien muiden hampurilaisten herrojen kanssa.
Ja konsuli Buddenbrook kävi Tonyn kanssa tervehtimässä Schwarzkopf-vanhuksia Vorderreichen varrella, kuten heidän aina oli tapana tehdä Travemündessä ollessaan… »Hyvää päivää, 'ma'm' Grünlich!» sanoi luotsipäällikkö puhuen ilosta alasaksaa. »Vieläpäs te muistatte. Siitä on hiukan pitkä aika, kun te olitte meillä… Ja meidän Morten on nyt tohtorina Breslaussa ja sillä vekkulilla on aikamoinen praktiikka…» Sitten touhusi rouva Schwarzkopf kahvit pöytään, ja he söivät kuten ennen vihreällä parvekkeella… ero oli vain siinä, että kaikki olivat nyt kymmentä vuotta vanhempia, että Morten ja pikku Meta, joka oli mennyt naimisiin Haffkrugin nimismiehen kanssa, olivat poissa, että luotsipäällikkö oli jo aivan valkopäinen ja melkein kuuro sekä virkaeron ottanut, että hänen vainionsa hiusverkon alta kuulsi myös paljon harmaata, ettei madame Grünlich enää ollut mikään hanhi, vaan oli oppinut tuntemaan elämää mikä ei kuitenkaan estänyt häntä syömästä aika määrää hunajaa, sillä hän sanoi: »Se on puhdas luonnontuote; kun sitä syö, tietää mitä nielee.»
Elokuun alussa palasivat Buddenbrookit, kuten useimmat muutkin kaupungin perheet kotiinsa, ja silloin oli käsissä se suuri hetki, jolloin pastori Tiburtius tuli Venäjältä ja Arnoldsenit Hollannista pitemmälle vierailulle Mengstrassen varrelle.