»Oh, Tom», vastasi Tony. »Mitäpä minä hommaisin. Minun elämäni on mennyt…»
»Lorua, Tony! Sinun elämäsi!… Mutta sinä taidat ikävöidä?»
»Aivan hirmuisesti. Tom. Usein itken ikävästä, teidän talonne järjestäminen on tuottanut minulle huvia, etkä usko, kuinka minä iloitsen teidän paluustanne… Mutta en viihdy kotona, vaikka on synti sanoa sellaista. Olen nyt kolmannellakymmenellä, mutta siinä iässä ei vielä liitytä Himmelsbürgereihin, tai Gerhardtin sisaruksiin tai äidin mustatakkeihin, jotka syövät leskien varat solmiessaan henkiystävyyttä… Minä en usko heihin, he ovat susia lammasten vaatteissa… kyykäärmeiden sikiöitä… Olemme kaikki heikkoja ihmisiä, joilla on syntinen sydän, mutta jos he koettavat katsoa halveksuen minuun kurjaan maailmanlapseen, nauran heille vasten silmiä. Olen ollut aina sitä mieltä, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja ettei Jumalan ja meidän välillämme tarvita välittäjiä. Tunnet myös valtiolliset mielipiteeni. Vaadin, että kansalaisen tulee…»
»Sinulla on siis ollut hiukan yksinäistä?» kysyi Thomas johtaakseen hänet jälleen tolalle. »Mutta onhan sinulla Erika!»
»Kyllä, Tom, ja minä rakastan tuota lasta sydämestäni, vaikka eräs henkilö väitti, etten minä ole lapsirakas… Mutta näetkös… tahdon olla avomielinen, olen vilpitön ihminen ja puhun mitä sydän tuntee enkä koristele…»
»Se on erittäin kauniisti tehty, Tony.»
»Asian laita on siis se, että tuo lapsi muistuttaa liiaksi Grünlichiä… Breitestrassen Buddenbrookin naiset sanovat, että se on niin kauheasti hänen näköisensä… Ja kun minä näen hänet edessäni, en voi olla ajattelematta: Sinä olet vanha rouva, jolla on iso tytär ja elämäsi on mennyt. Olit jonkun vuoden mukana sen hyörinässä, mutta nyt saat elää seitsen- tai kahdeksankymmenvuotiaaksi istuen paikallasi ja kuunnella Lea Gerhardtia. Tuo ajatus on niin masentava, Tom, että se kuristaa kurkkuani. Sillä minulla on vielä niin nuoret tunteet, tiedätkö, ja tahtoisin niin mielelläni vielä kerran ottaa osaa elämään… Ja sitten minä en viihdy huonosti ainoastaan kotona, vaan koko kaupungissa. Sillä älä usko, että minä enää olen sokea; en ole enää hanhi, minulla on silmät päässä. Olen eronnut rouva ja saan tuntea sen, se on tietty. Et voi ajatella, Tom, kuinka se painaa mieltäni, että minä olen näin tahrannut nimemme, joskin tahtomattani. Sinä voit tehdä mitä tahdot, voit ansaita rahaa ja tulla kaupungin ensimmäiseksi mieheksi, — mutta sittenkin tulevat ihmiset sanomaan; hänen sisarensa on eronnut rouva! Julchen Möllendorpf, syntyisin Hagenström, ei tervehdi minua… niin no, hän on hanhi! Mutta joka perheessä on sama juttu… Ja minä en voi sittenkään olla toivomatta, että kaikki vielä saattaa korjaantua! Olen vielä nuori… Enkö ole vielä jotakuinkin kaunis? Äiti ei voi enää antaa minulle paljoa, mutta onhan se sievä raha sentään. Mitäpä jos minä menisin uudestaan naimisiin? Se on suoraan sanoen minun hartain toiveeni! Se peittäisi kaiken, pesisi pois tahran… Voi hyvä Jumala, jos minä vielä voisin tehdä nimemme mukaisen naimakaupan, perustaa uuden kodin —! Luuletko, että se olisi aivan mahdotonta?»
»Ei mitenkään, Tony! Hyvänen aika! Minä olen aina ottanut lukuun sen mahdollisuuden. Mutta ennen kaikkea minusta olisi tärkeätä, että sinä pääsisit hiukan pyörähtämään maailmalle, virkistymään, saamaan vaihtelua…»
»Juuri sitä minä tahtoisin!» sanoi Tony innokkaasti. »Nyt minä kerron sinulle erään asian.»
Erittäin tyytyväisenä tähän ehdotukseen oikaisi Thomas itsensä tuolin selkää vastaan. Hän poltti jo toista savuketta. Hämärä alkoi laskeutua.