»Teidän poissaollessanne minä olin vähällä ottaa paikan, seuranaisen paikan Liverpoolissa! Olisiko se sinun mielestäsi ollut hirvittävää?… Mutta sentään arveluttavaa?… Niin, se olisi kai ollut sopimatonta. Mutta halusin niin palavasti päästä pois täältä… Se tuuma meni myttyyn. Lähetin Missisille valokuvani, mutta hän ei voinut ottaa minua siksi, että olin liian kaunis: talossa oli täysikasvuinen poika. Te olette liian kaunis kirjoitti hän… hahaa, en ole milloinkaan nauranut niin makeasti!»
Molemmat nauroivat sydämen pohjasta.
»Mutta nyt minulla on tiedossani toinen tuuma», jatkoi Tony. »Minä olen saanut kutsun Müncheniin, Eva Ewersin luo… hänen nimensä on muuten nykyään Eva Niederpaur, ja hänen miehensä on panimonjohtaja. Hän on pyytänyt minua käymään, ja olen ajatellut ottaa tuon kutsun vastaan. Erika ei voi tietenkään tulla mukaan. Antaisin hänet Sesemi Weichbrodtin hoivaan, siellä hän olisi hyvässä tallessa. Olisiko sinulla mitään tätä vastaan?»
»Ei kerrassaan mitään. On välttämätöntä, että sinä pääset uusiin oloihin.»
»Niin minustakin», sanoi toinen kiitollisesti. »Mutta kerro nyt sinä, Tom! Minä olen puhunut koko ajan itsestäni, olen itsekäs ihminen! Kerro nyt. Voi sentään, kuinka sinä mahdat olla onnellinen!»
»Niin olen, Tony», sanoi veli painokkaasti. Syntyi vaitiolo. Thomas puhalsi savun pöydän yli ja jatkoi: »Ensiksikin olen iloinen siitä, että olen naimisissa ja että olen perustanut oman talouden. Tunnet minut: en olisi sopinut vanhaksipojaksi. Vanhanpojan nimeen liittyy aina eristymisen ja laiskottelun sivumaku, ja minulla on jonkun verran kunnianhimoa, kuten tiedät. En katso uraani vielä päättyneeksi, sanokaamme leikillä: valtiollisesti päättyneeksi… Mutta todellisen käsityksen elämästä saa vasta talon herrana ja perheenisänä. Ja kuitenkin se minuun nähden riippui hiuskarvasta, Tony… Minä olen hiukan valikoiva. Pitkät ajat luulin jo, ettei maailmasta löytyisi sopivaa vaimoa minulle. Mutta nähtyäni Gerdan tein päätökseni. Huomasin heti, että hän oli ainoa sopiva, juuri hän… vaikka tiedän monen tässä kaupungissa olevan vihoissaan minun makuni tähden. Hän on ihmeellinen olento, jollaisia varmasti ei ole monta maailmassa. Tietenkin hän on hyvin erilainen kuin sinä. Tony. Sinä olet yksinkertaisempi, olet myös luonnollisempi… Minun rouva sisareni on kiihkeämpi luonteeltaan», jatkoi hän siirtyen äkkiä kevyempään äänilajiin. »On Gerdallakin tunnetta, se kuuluu hänen soitostaan: mutta hän saattaa toisinaan olla hiukan kylmä… Mutta häntä ei tule arvostella tavallisen mittapuun mukaan. Hän on taiteilijaluonne, erikoinen, arvoituksellinen, ihastuttava olento.»
»Niin», sanoi Tony. Hän oli kuunnellut veljeään vakavasti ja tarkkaavasti. Ilta oli pimennyt heidän muistamatta sytyttää lamppua.
Silloin aukeni käytävän ovi ja hämärässä seisoi heidän edessään avarassa lumivalkoisessa pikee-kotipuvussa kookas olento. Paksu kuparinruskea tukka ympäröi kalpeita kasvoja, ja toisiaan lähellä olevien ruskeiden silmien nurkissa näkyi sinisiä varjoja.
Se oli Gerda, tulevien Buddenbrookien äiti.