Kuinka paljon minä olen saanutkaan nähdä tänä aikana! Pinakothekin ja Glyptothekin ja Hovipanimon ja Hoviteatterin ja kirkot ja monet muut. Minun täytyy kertoa siitä kaikesta suullisesti, muuten kirjoitan itseni hengiltä. Olemme myös tehneet jo vaunumatkan Isartaliin, ja huomiseksi olemme suunnitelleet huvimatkaa Würmseen rannalle. Ja niin yhä edelleen. Eva on hyvin herttainen minua kohtaan, ja herra Niederpaur, panimon johtaja, on mukava mies. Asumme keskellä kaupunkia hyvin kauniin torin varrella, jonka keskellä on suihkulähde, kuten meidänkin torillamme, ja talomme on aivan Raatihuoneen lähellä. En ole milloinkaan nähnyt sellaista taloa! Sen ulkopääty on maalattu ylhäältä alas asti täyteen kirjavia Pyhän Yrjön ja lohikäärmeen kuvia ja vanhoja baijerilaisia ruhtinaita täydessä loistossaan. Voitteko ajatella!
München miellyttää minua erittäin suuresti. Ilma kuuluu olevan hyvin hermoja vahvistava, ja vatsani on tätä nykyä hyvässä kunnossa. Juon mielelläni suuret määrät olutta, siitäkin syystä, ettei vesi ole oikein hyvää täällä. Täällä syödään liian vähän vihanneksia ja liian paljon jauhoja, esimerkiksi kastikkeissa, joista Jumala varjelkoon. Oikeasta vasikanselästä ei täällä ole aavistustakaan, sillä teurastajat paloittelevat kaiken aivan päin seiniä. Ja minä kaipaan kovin kalaa. Ja onhan sekin hullua, että täällä syödään aina peruna- ja kurkkusalaattia oluen kanssa. Minun vatsani pitää aika elämää sen jälkeen.
Yleensä täytyy täällä ensin tottua moneen seikkaan, kuten voitte ymmärtää, kun on tullut toiseen maahan. Raha on erilainen ja sitten on vaikea ymmärtää rahvaan ihmisiä, varsinkin palvelijoita, sillä heistä minä puhun liian nopeasti, ja heidän puheensa on minun mielestäni aivan kuin puuroa — ja sitten täällä on vallalla katolilaisuus. Minä vihaan sitä kuten tiedätte, enkä ymmärrä sitä ollenkaan…
Konsuli alkoi nauraa ja heittäytyi selkänojaa vasten maustejuustovoileipä kädessä.
»Sinä naurat, Tom…» sanoi hänen äitinsä naputtaen pari kertaa keskisormellaan pöytäliinaan. »Minä olen hyvin hyvilläni, että hän pitää kiinni isiensä uskosta ja vieroo epäevankelisia loruja. Tiedän, että sinä Ranskassa ja Italiassa ollessasi olet mieltynyt jossain määrin paavilliseen kirkkoon, mutta se ei ole uskonnollisuutta, vaan muuta, ja minä ymmärrän myös mitä. Mutta vaikka meidän tulee olla suvaitsevaisia, on leikittely näissä asioissa mitä tuomittavinta, ja tahdon rukoilla Jumalaa, että hän herättäisi sinussa ja Gerdassa, joka ei myöskään kuulu kaikkein vahvauskoisimpiin, aikaa myöten enemmän vakavuutta. Tämän muistutuksen saat antaa anteeksi äidillesi.»
»… Ikkunastani näkyvän kaivon päällä», jatkui kirje, »on Marianpatsas, joka seppelöidään toisinaan. Alhaisempi kansa polvistuu silloin sen eteen rukoilemaan, rukousnauhat käsissään, mikä näyttää hyvin kauniilta. Mutta onhan sanottu: mene kammioosi rukoilemaan. Kadulla näkee usein munkkeja, ja he näyttävät sangen kunnianarvoisilta. Mutta ajattele, äiti, eilen ajoi minun ohitseni Theatinerstrassea pitkin joku korkeampi kirkonmies, ehkä se oli arkkipiispa, se oli sellainen vanhempi herra — ja tuo mies katsoo minua kuin joku kaartinluutnantti! Kuten tiedät, äiti, en anna kovin suurta arvoa sinun ystävillesi lähetyssaarnaajille ja papeille, mutta itku-Trieschke ei ole varmastikaan mitään tämän kirkkoruhtinasveitikan rinnalla…»
»Hyi!» sanoi konsulitar huolestuneesti.
»Se on aivan Tonyn kaltaista!» sanoi konsuli.
»Kuinka niin, Tom?»
»Jospa hän on hiukan yllyttänyt tuota kirkonherraa… koetteeksi! Kyllä minä Tonyn tunnen. Tuo katse on ainakin huvittanut häntä suunnattomasti… mikä kai oli vanhan herran tarkoituskin.»