Tähän ei konsulitar voinut yhtyä, vaan jatkoi lukemista:
»Toissa iltana oli Niederpaureilla iltakutsut, joka oli äärettömän hauskaa, vaikka minä en aina voinut seurata keskustelun kulkua ja vaikka sen sävy monasti oli minun mielestäni liian löyhä. Meillä oli eräs hovioopperalaulajakin, joka lauloi lauluja, ja muuan nuori maalari, joka pyysi saada maalata minun muotokuvani, mihin minä vastasin kieltävästi, koska en pidä sitä sopivana. Parhaiten olen viihtynyt erään herra Permanederin kanssa, — voitko kuvitella, että kellään voisi olla sellainen nimi? — Hän on humalakauppias, miellyttävä, leikkisä, keski-ikäinen vanhapoika. Hän oli pöytänaapurini, ja minä liityin häneen, koska hän oli ainoa protestantti koko seurassa: sillä vaikka hän on kunnon müncheniläinen porvari, on hänen sukunsa kotoisin Nürnbergistä. Hän vakuutti tuntevansa meidän kauppahuoneemme nimeltä, ja et usko, Tom, kuinka hyvältä minusta tuntui se kunnioittava äänenpaino, jolla hän puhui siitä. Hän kysyi myös tarkasti perheolojamme, montako sisarusta meitä on ja muuta sellaista. Erikasta, vieläpä Grünlichistäkin hän tahtoi kuulla. Hän käy väliin Niederpaureilla ja tulee kai huomenna meidän kanssamme Würmsee-retkelle.
Hyvästi tällä kertaa, rakas äiti, en voi kirjoittaa enempää. Jos elän ja saan olla terveenä, kuten sinun on tapana sanoa, jään tänne vielä kolmeksi tai neljäksi viikoksi, minkä jälkeen voin kertoa teille suullisesti Münchenistä, sillä kirjeessä en tiedä niistä aloittaisin. Mutta viihdyn täällä erittäin hyvin, sen verran sanon teille; pitäisi vain opettaa keittäjätär laittamaan inhimillisiä kastikkeita. Katsohan, minä olen vanha rouva, jonka elämä on mennyt, mutta jos esimerkiksi Erika myöhemmin, jos elää ja saa olla terveenä, menisi naimisiin jonkun täkäläisen kanssa, ei minulla olisi mitään sitä vastaan…
Nyt täytyi konsulin taas keskeyttää syöntinsä ja heittäytyä nauraen sohvanselkää vasten.
»Hän on verraton, äiti! Hän on verraton koettaessaan teeskennellä! Minä ihailen häntä siksi, ettei hän osaa sitä, ei vaikka mitä tekisi…»
»Niin, Tom», sanoi konsulitar; »hän on hyvä lapsi, joka on ansainnut onnen.»
Sitten hän luki kirjeen loppuun…
TOINEN LUKU.
Huhtikuun lopulla palasi rouva Grünlich jälleen kotitaloonsa, ja vaikka hän nyt taas oli kokenut palasen elämää, vaikka vanhat olot olivat jälleen edessä ja hänen täytyi ottaa osaa hartaushetkiin ja kuulla Lea Gerhardtin ääneenlukua Jerusalemin-iltoina, oli hän ilmeisesti iloisemmalla ja valoisammalla mielellä.
Heti kun hänen veljensä konsuli oli hakenut hänet asemalta — hän tuli Büchenistä — ja oli ajanut hänen kanssaan Holstentor'in kautta kaupunkiin, ei Thomas voinut olla lausumatta sisarelleen sellaista kohteliaisuutta, että tämä yhä, lähinnä Klothildea, oli kaunein perheen jäsenistä, mihin toinen vastasi: »Kuulepas, Tom, minä vihaan sinua! Etkö häpeä pilkata tuolla tavoin vanhaa rouvaa…»