Mutta oikeassa hän oli: Madame Grünlich oli säilynyt hyvin nuorekkaana, ja hänen vahva, vaaleanruskea tukkansa, joka oli pöyhötetty molemmin puolin jakausta, vedetty alas pienten korvien yli ja kääritty sykeröksi päälaelle kilpikonnanluisen kamman avulla, — hänen harmaansinisten silmiensä pehmeä ilme, hänen kaunis ylähuulensa, hänen hienot, soikeat kasvonsa ja niiden heleä väri saivat hänet näyttämään kaksikymmentäkolme- eikä kolmikymmenvuotiaalta. Hänellä oli verrattoman hienot, riippuvat kultaiset korvarenkaat, joita jo hänen isoäitinsä oli kantanut hiukan toisenmuotoisina. Väljästi istuva, kevyt, tumma pusero atlassiedustoineen ja pitsi-olkalappuineen antoivat hänen povelleen hurmaavan pehmeyden…
Hän oli mitä parhaimmalla tuulella, kuten jo mainitsimme, ja kertoi torstaina, Breitestrassen Buddenbrookien naisten, konsuli Krögerin, Klothilden, Sesemi Weichbrodtin ja pikku Erikan istuutuessa pöytään, mitä havainnollisimmin Münchenistä, Münchenin oluesta, makaruuneista, maalarista, joka oli tahtonut maalata hänen muotokuvansa, ja hovivaunuista, jotka olivat tehneet häneen mitä syvimmän vaikutuksen. Hän mainitsi ohimennen myös herra Permanederin nimen, ja kun Pfiffi Buddenbrook tai joku toinen huomautti, että kyllähän sellainen matka saattoi olla hauskakin, vaikkakaan se ei näyttänyt tuoneen mitään käytännöllisiä etuja, vaikeni rouva Grünlich sanomattoman arvokkaan näköisenä, nosti päätään ja koetti samalla painaa leuan alas…
Muuten hän nykyään aina riensi portaille, kellon äänen kaikuessa suuren eteisen halki, katsomaan kuka tuli… Mitähän se saattoi merkitä? Sen tiesi ainoastaan Ida Jungmann, Tonyn kasvattajatar ja monivuotinen uskottu, joka silloin tällöin sanoi rouva Grünlichille: »Tony, lapsukainen, saat nähdä, että hän tulee! Ei suinkaan hän ole mikään vätys…»
Muut perheenjäsenet olivat kiitolliset Tonylle hänen iloisuudestaan; mieliala kaipasi kipeästi kohotusta jo siitä syystä, että kauppahuoneen johtajan ja hänen nuoremman veljensä välit eivät olleet aikaa myöten paranneet, vaan pahenneet, valitettavasti. Heidän äitinsä, konsulitar, joka seurasi huolissaan asioiden kehitystä, sai panna liikkeelle kaiken taitonsa välittäessään… Hänen kehoittaessaan Christiania käymään säännöllisemmin konttorissa ei tämä vastannut mitään, vaan oli hajamielisen näköinen, ja veljensä muistutellessa hän joutui hämilleen, tuli levottomaksi, vakavaksi ja ajattelevaiseksi, mutta ei sanonut mitään vastaan ja koetti sitten jonkun päivän hoitaa englanninkielistä kirjeenvaihtoa suuremmalla ponnella. Mutta vanhempi veli alkoi yhä enemmän halveksia nuorempaa, mikä seikka ei parantunut siitä, että Christian antoi Thomaksen nuhdella häntä vastaansanomatta ja pyöritteli vain levottomasti silmiään.
Rasittavan työn ja hermojensa vuoksi Thomas ei voinut kuunnella osanottavasti ja levollisesti Christianin juurtajaksaisia selityksiä erilaisista taudinoireistaan, ja äidilleen ja sisarelleenkin hän leimasi ne »inhoittavan itsetutkistelun turhanpäiväisiksi seurauksiksi».
Epämääräinen vaiva Christianin vasemmassa sääressä oli joku aika sitten väistynyt eräiden ulkonaisten lääkkeiden vaikutuksesta. Mutta nielemisvaikeudet uudistuivat vieläkin usein pöydässä, ja äskettäin oli tullut lisäksi ajoittainen hengenahdistus, hengityshäiriö, jota Cliristian monta viikkoa piti keuhkotaudin merkkinä ja jonka laatua ja vaikutuksia hän kuvasi mitä perinpohjaisimmin, nenä rypyssä. Kysyttiin tohtori Grabowin neuvoa. Tämä julisti, että sydän ja keuhkot toimivat sangen voimakkaasti, mutta että tuo hengenahdistus johtui eräiden lihaksien velttoudesta, ja hän määräsi hengityksen helpottamiseksi ensiksikin viuhkan käyttöä, toiseksi erästä vihreätä jauhetta, jota oli poltettava ja jonka savua sitten oli hengitettävä sisään. Viuhkaa käytti Christian myöskin konttorissa, ja johtajan huomautukseen vastasi hän, että Valparaisossa oli jokaisella konttoristilla ollut viuhka kuumuuden tähden: »Olisitpa nähnyt Johny Thunderstormia… voi hyvä Jumala!» Mutta kun hän eräänä päivänä, keikuttuaan ensin kauan aikaa edestakaisin istuimellaan veti taskustaan pulverinsakin ja sytytti niin väkevän ja pahanhajuisen savun, että monet alkoivat ankarasti yskiä ja herra Marcus aivan kalpeni… silloin syntyi julkinen kohtaus, häväistyskohtaus, hirveä yhteentörmäys, joka olisi johtanut silmänräpäykselliseen välien rikkomiseen, ellei konsulitar olisi vielä kerran sovitellut, puhunut järkeä ja kääntänyt asiaa hyväksi…
Eikä tässä kyllin. Konsuli seurasi paheksuen myös hänen kodin ulkopuolella, enimmäkseen tohtori Gieseken, koulutoverin, seurassa viettämäänsä elämää. Hän ei ollut mikään ulkokullattu ja fariseus, hän muisti hyvin omat nuoruudensyntinsä. Hän tiesi, ettei hänen kotikaupunkinsa, tuo kauppa- ja satamakaupunki, jonka kaduilla kaupallisessa suhteessa korkeastikunnioitetut porvarit astuivat niin ehdottoman arvokkaan näköisinä, kopautellen keppiään kivitykseen, ollut mikään moitteettoman siveellisyyden asuinsija. Konttoripukilla vietetyn päivän korvausta ei haettu ainoastaan väkevistä juomista ja voimakkaasta ruuasta… Mutta nuo korvaukset peittyivät paksuun sopivaisuuden vaippaan. Konsuli Buddenbrookin ensimmäinen käsky kuului, että tuli »säilyttää muoto» ja hän oli sen toteuttamisessa aivan toisten kaupungin porvarien kannalla. Asianajaja Gieseke kuului »oppineisiin», jotka mukautuivat »kauppamiesten» elämäntapoihin; hän oli myös tunnettu hummaaja minkä jokainen näki päältäpäinkin. Mutta samoin kuin toiset hyvinvoivat nuoret miehet osasi hänkin esiintyä edukseen ja välttää pahennusta sekä säilyttää valtiollisten ja kaupallisten periaatteittensa koskemattomuuden. Hänen kihlauksensa neiti Huneuksen kanssa oli juuri tullut tunnetuksi. Hän nai siis itselleen sijan parhaassa seurapiirissä ja rikkaat myötäjäiset. Hän otti huomattavan innokkaasti osaa kaupungin asioihin, ja kuiskailtiin hänen tavoittelevan raatimiehen ja lopuksi kai vanhan pormestarin tohtori Överdieckin paikkaa.
Mutta Christian Buddenbrook, hänen ystävänsä, sama, joka oli astunut varmoin askelin mademoiselle Meyer de la Grangen eteen, antanut tälle kukkavihkonsa ja sanonut: »Neiti, te näyttelitte niin kauniisti!» — tämä Christian oli luonteensa ja pitkien vaellusvuosiensa perusteella kehittynyt aivan toisenlaiseksi, paljon yksinkertaisemmaksi ja huolettomammaksi seuraveikoksi, eikä hän ollut tottunut sydämenasioissaan enemmän kuin muissakaan peittämään tunteitaan, osoittamaan hienotunteisuutta, säilyttämään arvokkuutta. Esimerkiksi hänen suhteensa erääseen kesäteatterin näyttelijättäreen oli koko kaupungin pilan esineenä, ja rouva Stuht, joka seurusteli parhaissa piireissä, kertoi jokaiselle, joka kuulla tahtoi, että »Krischan» oli jälleen nähty kadulla »Tivolin» neidin kanssa keskellä kirkkainta päivää.
Tätäkään ei sentään pidetty kovin pahana… Oltiin liian skeptillisiä osoittamaan julkista siveellistä loukkaantumista: Christian Buddenbrook ja Peter Döhlmann, jonka kokonaan lamassa olevat liikeasiat olivat saattaneet esiintymään yhtä kursailemattomasti, olivat suosittuja seuramiehiä ja varsinkin herraseurassa korvaamattomat. Mutta heitä ei saanut ottaa vakavalta kannalta; tärkeissä neuvotteluissa heitä ei kaivattu. Varsin kuvaavaa oli, että he kaikkialla kaupungissa, klubissa, pörssissä, satamassa olivat tunnetut nimeltä: »Krischan» ja »Peter». Ja pahansuovat, kuten Hagenströmit, olivat valmiit nauramaan Krischanille itselleen eivätkä vain hänen jutuilleen ja leikinlaskulleen.
Christian itse ei ajatellut tuota, tai sivuutti hän sen hetken levottoman mietiskelyn jälkeen. Mutta hänen veljensä konsuli tiesi asiasta, tiesi, että Christian antoi perheen vihamiehille hyvän hyökkäysaiheen, ja… niitä oli jo liian paljon entuudestaan. Sukulaisuus Överdieckien kanssa oli kovin kaukaista ja tulisi pormestarin kuoltua olemaan aivan merkityksetön. Krögerit eivät enää merkinneet mitään, he elivät syrjässä harmitellen poikansa kepposia… Gotthold-setävainajan alasäätyinen avioliitto oli epämiellyttävää… Konsulin sisar oli eronnut rouva, joskin saattoi toivoa tämän menevän uusiin naimisiin, — ja nyt oli hänen veljensäkin naurunalainen mies, jonka ilveitä uutterat kaupungin herrat kuuntelivat joutohetkinään hyväntahtoisesti tai pilkallisesti nauraen, ja joka kaiken lisäksi teki velkaa ja antoi neljännesvuoden kuluttua, kun ei hänellä enää ollut rahaa, aivan avoimesti tohtori Gieseken maksaa puolestaan… mikä oli häpeäksi koko kauppahuoneelle.