Vihansekainen halveksunta, jota Thomas tunsi veljeään kohtaan ja jonka toinen kesti tylsän välinpitämättömästi, ilmeni kaikenlaisissa hiuksenhienoissa pikkuasioissa, joita vain perheenjäsenet voivat täysin ymmärtää. Esimerkiksi Buddenbrook-suvun historiasta puhuttaessa saattoi Christian ruveta puhumaan vakavasti, hellästi ja ihaillen synnyinkaupungistaan ja esi-isistään, mikä ei kuulostanut varsin hyvältä hänen suussaan. Silloin konsuli paikalla lopetti keskustelun jollakin kylmällä huomautuksella. Hän ei kärsinyt sitä. Hän halveksi veljeään niin suuresti, ettei hän sallinut tämän rakastaa sitä, mitä hän itse rakasti. Hän olisi paljon mieluummin kuullut Christianin puhuvan siitä Marcellus Stengelin murteella. Sitten hän oli lukenut erään kirjan, jonkun historiallisen teoksen, joka oli tehnyt häneen hyvin syvän vaikutuksen ja josta hän puhui hartain mielin. Christian epäitsenäisine ajatuksineen ei olisi keksinyt koko kirjaa, mutta hän oli vastaanottavainen kaikille vaikutuksille, luki sen myös kuultuaan sitä ylistettävän, huomasi sen erinomaiseksi ja teki mahdollisimman tarkan selon vaikutelmistaan… ja samassa kirja oli menettänyt arvonsa Thomakseen nähden. Hän puhui siitä sen jälkeen kylmästi ja välinpitämättömästi. Hän oli olevinaan, kuin olisi hän tuskin siihen katsonut. Hän jätti sen veljensä ihailtavaksi…
KOLMAS LUKU.
Konsuli Buddenbrook palasi takaisin Mengstrasselle »Sopusoinnusta», herrojen lukuseurasta, jossa hän oli viettänyt pienen hetken aamiaisen jälkeen. Hän tuli puutarha-alueen läpi taloon takaa päin, astui nopeasti hiekoitettua kujaa pitkin, joka kulki köynnösten peittämien muurien välissä ja yhdisti takapihan etumaiseen, astui eteisen poikki, kysyi keittiöstä, oliko hänen veljensä kotona ja pyysi ilmoittamaan, kun tämä tuli. Sitten hän kulki konttorin läpi, jossa herrat kumartuivat syvempään pulpettiensa ääreen hänen ilmestyessään, meni yksityishuoneeseensa, laski hatun ja kepin kädestään, veti työtäkin ylleen ja meni ikkunapaikalleen vastapäätä herra Marcusta. Hänen vaaleiden kulmakarvojensa väliin ilmestyi kaksi syvää vakoa. Loppuunpoltetun venäläisen savukkeen keltainen imuke vaelsi levottomasti suupielestä toiseen. Tapa, jolla hän liikutteli papereita ja kirjoitustarpeita, oli niin äkkipikainen, että herra Marcus siveli kahdella sormella viiksiään miettivän näköisenä ja antoi katseensa soljua hitaasti ja tutkivasti kumppaniinsa, kun taas nuoret miehet katsoivat toisiinsa kulmakarvat koholla. Johtaja oli vihainen.
Puolen tunnin kuluttua, jonka aikana ei ollut kuulunut muuta ääntä kuin kynien rapina ja herra Marcuksen merkitsevät rykäisyt, katsoi konsuli vihreän ikkunalaudan yli ulos ja näki Christianin tulevan kadulla. Hän tuli tupakoiden klubista, jossa hän oli syönyt aamiaista ja pelannut pienen pelin. Hänen hattunsa oli hiukan kallellaan ja hän heilutteli keltaista keppiään, jonka hän oli tuonut »meren takaa» ja jonka nuppuna oli ebenholzista veistetty nunnanpää. Hän näytti voivan hyvin ja olevan iloisella tuulella. Jotakin 'song'ia hymisten astui hän konttoriin, sanoi: »Huomenta, hyvät herrat!» vaikka oli kirkas keväinen keskipäivä, ja astui paikalleen »tekemään taas vähän työtäkin». Mutta konsuli nousi ja sanoi ohimennessään veljeensä katsomatta: »Pari sanaa… hyvä veli.»
Christian seurasi. He astuivat jokseenkin rivakasti lattian poikki. Thomas oli vienyt kädet selän taa, ja Christian teki vaistomaisesti samoin kääntäen veljeään kohti suuren nenänsä, joka kohosi kuin terävä, kupurainen kolmikulma sisäänvajonneiden poskien ja englantilaiseen tapaan riippuvien punertavien viiksien keskeltä. Heidän kulkiessaan pihan poikki sanoi Thomas: »Seuraa minua pari askelta puutarhaan, ystäväni.»
»Hyvä», vastasi Christian. Ja sitten seurasi taas pitempi vaitiolo heidän kulkiessaan vasemmanpuolista tietä »portaalin» ohi puutarhassa, jonka puut alkoivat puhjeta nuppuun. »Minulla on ollut ikävyyksiä — ja valitettavasti sinun tähtesi.»
»Minun…»
»Niin. — Kuulin 'Sopusoinnussa' erään huomautuksen, jonka sinä olit lausunut eilen illalla klubissa ja joka oli siinä määrin sopimaton, niin äärettömän tahditon, etten löydä sanoja… Häväistys seurasikin. Sinä sait nenällesi. Haluatko muistella asiaa?»
»Oh… nyt minä tiedän, mitä sinä tarkoitat. — Kuka sen kertoi?»
»Se on yhdentekevä. — Döhlmann. — Ja tietenkin sellaisella äänellä, että nekin, jotka eivät olleet kuulleet siitä, nyt voivat nauraa…»