Herra Permanederin täytyi vielä selittää matkansa syy rouva Antoniellekin, mutta hän näytti panevan tuohon panimoasiaan niin vähän merkitystä, että tuntui siltä kuin ei sillä olisi ollut mitään tekemistä koko tämän matkan kanssa. Sitävastoin hän otti selkoa konsulittaren toisesta tyttärestä ja pojista ja surkutteli ääneen, etteivät Klara ja Christian olleet saapuvilla, koska hän »oli toivonut tapaavansa koko perheen»…
Viipymisestään kaupungissa hän ei sanonut mitään varmaa; mutta kun konsulitar huomautti: »Odotan joka hetki poikaani aamiaiselle, herra Permaneder; ettekö halua syödä vähän voileipää kanssamme..?», otti vieras kutsun vastaan ennen kuin se oli edes loppuun lausuttu ja teki sen niin kernaasti kuin olisi sitä odottanut.
Konsuli tuli. Hän oli tavannut aamiaishuoneen tyhjänä ja tuli nyt sisään työtakissa, kiireisenä, hiukan jännittyneenä ja touhuisena puraistakseen vain hiukan välipalaa… Mutta heti kun hän huomasi vieraan suunnattomine kellonperineen ja verkatakkeineen sekä hatun höyhenineen harmoniolla, kohotti hän tarkkaavasti päätään, ja kuultuaan vieraan nimen, jonka hän jo oli kuullut monta kertaa rouva Antonien suusta, sekä luotuaan nopean katseen sisareensa, hän tervehti vierasta mitä rakastettavimmin… Hän ei käynyt istumaan. Lähdettiin heti välikerrokseen, jonne mamsseli Jungmann oli kattanut teepöydän ja jossa samovaari kiehua hurisi hauskasti — oikea samovaari, joka oli pastori Tiburtiuksen ja hänen vainionsa lahja talolle. »Onpas tämä!» sanoi herra Permaneder silmäillen kylmiä ruokia, joita oli levitetty pöydälle…
»Ei tämä ole aivan Hofbräu-tehtaan olutta, herra Permaneder, mutta on se ainakin nautittavampaa kuin omatekoinen oluemme.» Konsuli kaatoi hänen lasiinsa kuohuvaa portteria, jota hänen oli itsensä tapana juoda tähän aikaan.
»Kiitoksia, herra naapuri!» sanoi herra Permaneder purra retuuttaen eikä huomannut ollenkaan mamsseli Jungmannin kauhistunutta katsetta. Mutta portteria hän nautti niin varovasti, että konsulitar lähetti hakemaan punaviinipullon, minkä jälkeen vieras tuli paljon iloisemmaksi ja ryhtyi jälleen juttelemaan rouva Grünlichin kanssa. Hän istui vatsansa tähden jokseenkin kaukana pöydästä, hajasäärin ja riiputtaen toista pulleaa valkoista kättään alas tuolinselustalta, sekä kuunteli Tonyn puhetta ja vastauksia paksu hylkeenviiksinen pää kallellaan, mitä kodikkaimman viihtymyksen ilme kasvoillaan ja mitä luottavaisin pilke silmärakosissaan.
Tony pani hänen eteensä siroin liikkein helttasieniä, joita vieras ei ollut tottunut syömään, ja lausui jonkun viisauden elämästä…
»Hyvänen aika, kuinka surullista onkaan, herra Permaneder, että kaikki hyvä ja kaunis katoo niin pian elämässä!» sanoi hän tarkoittaen Münchenissä-oloaan, laski hetkeksi veitsen ja haarukan syrjään ja katsoi vakavasti kattoon. Ja sitten hän koetti hullunkurisesti ja aivan epäonnistuen puhua Baierin murretta…
Aterian aikana kolkutettiin ovelle ja konttorioppilas toi sähkösanoman. Konsuli luki sen antaen pitkien viiksiensä pään liukua hitaasti sormiensa lomitse, ja vaikka näkyi, että hän jännitti ajatustaan sähkösanoman sisältöä tuumiessaan, kysyi hän samalla mitä keveimmällä äänellä: »Miten käyvät kaupat, herra Permaneder?…»
»Hyvä on», sanoi hän sitten konttorioppilaalle, ja nuori mies katosi.
»Voi, herra naapuri!» vastasi herra Permaneder kääntyen vaivalloisesti konsuliin päin — hänen paksu, jäykkä kaulansa haittasi näet liikkumista ja hänen toinen käsivartensa riippui nyt tuolin selustalta alas »Ei kannata puhua, se on tuskan paikka! Nähkääs, München» — hän lausui synnyinkaupunkinsa nimen siten, että vain saattoi arvata mistä oli kysymys — »München ei ole mikään kauppakaupunki… Siellä tahtoo jokainen olla rauhassa… Eikä siellä kukaan lue sähkösanomia ruokapöydässä, ei kukaan. Täällä pohjoisessa on toinen muoti, sapperment!… Kiitos, kyllä menee vielä yksi lasi…! Kumppanini Noppe tahtoo Nürnbergiin, koska siellä on pörssi ja hänellä on yrittelynhalua… mutta minä en lähde Münchenistä… Enkä lähde! — Voi sun vietävä!… Katsokaas, siellä on niin hemmetinmoinen kilpailu, hemmetin… ja vienti ihan naurattaa… Venäjälläkin nyt ruvetaan jo itse viljelemään humaloita…»