»Asia», sanoi herra Permaneder huitoen lyhyttä kättään ilmassa, »pikkuinen asia, armollinen rouva, panimo- ja tamppimylly-asia!»
»Aivan oikein, tehän olette humalakauppias, hyvä herra Permaneder! Noppe & Comp., niinhän? Poikani konsuli on joskus puhunut kiittäen liikkeestänne», sanoi konsulitar kohteliaasti. Mutta herra Permaneder sivuutti sen. »Hyvä. Mutta en minä siitä. Pääasia on se, että minä olen tahtonut käydä tervehtimässä armollista rouvaa ja nähdä rouva Grünlichin! Siinä on kylliksi asiaa matkan tekoon!»
»Minä kiitän», sanoi konsulitar sydämellisesti ojentaen vielä kerran kätensä ja kääntäen kämmenpuolet aivan nurin. »Mutta nyt minun täytyy ilmoittaa tyttärelleni teidän tulostanne!» lisäsi hän, nousi paikaltaan ja astui punottua kellonnauhaa kohti, joka oli lasioven vieressä.
»Voi taivahinen, mikä ilo!» huudahti herra Permaneder kääntäen nojatuolinsa oveen päin.
Konsulitar sanoi palvelustytölle: »Pyydä madame Grünlich alas, ole hyvä.»
Sitten hän palasi sohvaan, jolloin herra Permaneder myös jälleen käänsi istuimensa.
»Mikä ilo…» toisti hän mietteissään katsellen sisäkuvia, suurta Sèvres-porsliinista mustepulloa, joka oli kirjoituspöydällä, ja huonekaluja. Sitten hän lausui moneen kertaan: »Voi sun vietävä!… Voi sun vietävä!…», hankasi polviaan ja huokasi syvään ilman mitään käsitettävää syytä. Siihen meni jotakuinkin koko aika ennen rouva Grünlichin tuloa.
Tony oli hiukan pukeutunut, oli vaihtanut ylleen vaalean puseron ja järjestänyt hiuksiaan. Hänen kasvonsa olivat kauniimmat ja raikkaammat kuin koskaan. Kielenpää liputti veitikkamaisesti toisessa suupielessä…
Hän oli tuskin tullut sisään, kun herra Permaneder hypähti pystyyn ja lähestyi häntä suunnattoman ihastuksen vallassa. Hän tarttui Tonyn molempiin käsiin, pudisti niitä ja huusi: »Kas siinähän on rouva Grünlich! Kas, hyvää päivää! Kuinka olette voinut? Mitä olette tehnyt täällä kaukana? Voi sentään kuinka minä olen iloinen! Vieläkö te joskus muistatte meidän Müncheniämme ja vuoriamme? Siellä oli vasta hauska?! Voi turkin pippuri! että me saimme tavata vielä! Kuka olisi luullut…»
Tonykin tervehti häntä hyvin sydämellisesti, veti tuolin hänen viereensä ja alkoi puhella hänen kanssaan Münchenistä… Keskustelu sujui nyt ilman pysähtelyitä, ja konsulitar seurasi sitä sivusta, nyökäten silloin tällöin herra Permanederille kehoittavasti, koetti kääntää jonkun lauseen kirjakielelle ja nojautui sitten tyytyväisin mielin sohvan selkään, kun oli ymmärtänyt jotakin.