»Herra Permaneder! Tekö se olette? Tietysti tyttäreni on puhunut teistä. Minä tiedän teidän vaikuttaneen suuressa määrin hänen viihtymiseensä Münchenissä… Te olette joutunut meidän kaupunkiimme?»
»Kuten näkyy!» sanoi herra Permaneder istuutuen konsulittaren viereen nojatuoliin, jota tämä oli osoittanut hienolla viittailulla molemmin käsin, sekä alkoi tyytyväisesti hieroa lyhyitä, pyöreitä reisiään…
»Miten sanoitte?» kysyi konsulitar…
»Kuten näkyy», vastasi herra Permaneder lakaten hieromasta reisiään.
»Varsin miellyttävää», sanoi konsulitar ymmärtämättä mitään ja nojautui kädet helmassa muka ymmärtävän näköisenä selustaan. Mutta herra Permaneder huomasi sen; hän kumartui eteenpäin, teki kädellään kaaria ilmassa, Jumala ties minkätähden, ja sanoi suurella ponnistuksella: »Armollinen rouva kai… ihmettelee!»
»Kyllä, hyvä herra Permaneder, se on totta!» vastasi konsulitar iloisesti, ja kun se oli sanottu, syntyi vaitiolo. Lopettaakseen tuon vaitiolon sanoi herra Permaneder ähkäisten: »Voi sun vietävä!»
»Hm… miten sanoittekaan?» kysyi konsulitar antaen katseensa liukua syrjään…
»Voi sun vietävä!» toisti herra Permaneder erittäin kovasti ja karkeasti.
»Varsin miellyttävää», sanoi konsulitar lepyttäen; ja niin oltiin taas sitä myöten valmiit.
»Rohkenenko kysyä», hän jatkoi keskustelua, »mikä on tuonut teidät näin pitkän matkan päähän, hyvä herra? Tänne on aika matka Münchenistä…»