»Niin, rouva konsulitar», sanoi tyttö, »siellä on semmoinen herra, mutta se ei puhu saksaa ja on muutenkin…»
»Pyydä herra sisään», sanoi konsulitar, sillä hän arvasi nyt, että puheellepääsyn odottaja oli »Comp.» Tyttö meni. Heti senjälkeen avautui lasiovi uudelleen, ja sisään astui vanttera mies, joka jäi hetkeksi seisomaan huoneen varjoisaan takaosaan ja äänsi jotakin pitkäveteistä, joka kuului kuin: »Minulla on kunnia.»
»Hyvää huomenta!» sanoi konsulitar. »Ettekö tahdo astua lähemmäs?» Näin sanoen hän nojasi kätensä sohvanpatjaan ja kohosi puolittain istualtaan tietämättä vielä, oliko hänen noustava kokonaan paikaltaan…
»Jos sallitte…» vastasi herra jälleen hyväntahtoisen laulavalla äänellä, astuen kohteliaasti kumartaen pari askelta eteenpäin, minkä jälkeen hän jälleen jäi seisomaan katsellen ympärilleen, etsien joko istuinpaikkaa tai hatun ja kepin säilytyspaikkaa, sillä hän oli tuonut mukanaan sisään myös kepin, jonka kynsimäisen kiverä luukoukku oli vähintään puolitoista jalkaa pitkä.
Hän oli neljänkymmenen vaiheilla, lyhytjäseninen ja lihava, puettu avonaiseen ruskeaan verkatakkiin, vaaleisiin kukikkaisiin liiveihin, jotka peittivät pehmeänä kaarena hänen pyöreän vatsansa ja joiden päällä kelluvat kellonvitjat olivat täynnä pieniä helyjä, luisia, hopeisia, korallista tehtyjä. — Hänen housunsa olivat epämääräisen harmaanvihreät, liian lyhyet ja tavattoman sitkeästä kankaasta valmistetut, ja niiden lahkeet ympäröivät alhaalla pyöreinä ja poimuttomina lyhyiden ja leveiden kenkien varsia. — Vaaleat, harvat, rimpsumaisesti suun yli riippuvat viikset tekivät hyljemäisen näköiseksi pallonpyöreän pään tylppine nenineen ja jotenkin ohuine, kampaamattomine hiuksineen. Leuan ja alahuulen välissä oleva »kärpänen» sitävastoin seisoi harjamaisesti pystyssä. Posket olivat hyvin paksut, lihaiset ja pullakat ja ulottuivat silmiin asti, jotka niiden voimasta kutistuivat kapeiksi vaaleansinisiksi raoiksi ja joiden kulmiin muodostui kurttuja. Tämä sai nuo paisuneet kasvot näyttämään samalla tuimilta ja alamaisen, avuttoman, liikuttavan hyväntahtoisilta. Pienen leuan alta katosi kapea vaalea juova valkoisen kaulaliinan sisään…». se oli kupukaulan alku, joka ei olisi sietänyt kohokaulusta. Kasvojen alaosa ja kaula, pään takaosa ja niska, posket ja nenä, kaikki liittyivät hiukan epämääräiseksi yleiseksi pulleudeksi… Kasvojen iho oli noiden monien kimppujen johdosta ylenmäärin pingoittunut ja punersi toisin paikoin, kuten ylähuulen vaiheilla ja nenän molemmin puolin… Toisessa lyhyessä, valkoisessa, lihavassa kädessään piti herra keppiään, toisessa vihreää tiroolilais-lakkia, jota höyhen koristi.
Konsulitar oli ottanut pois silmälasinsa ja nojasi yhä sohvanpatjaan puoli-istuvassa asennossa.
»Kuinka saatan palvella?» sanoi hän kohteliaasti, mutta varmasti.
Nyt laski herra päättävästi hatun ja kepin harmonion kannelle, hieroi sitten tyytyväisenä vapaiksi joutuneita käsiään, katsoi konsulitarta luottavasti vaaleilla, turvonneilla silmillään ja sanoi: »Pyydän anteeksi, armollinen rouva, ettei minulla ollut parempaa korttia. Nimeni on Permaneder, Münchenistä. Ehkäpä armollinen rouva on jo kuullutkin minun nimeni rouva tyttärenne kautta.—»
Tämän kaiken hän sanoi kovalla äänellä ja jokseenkin karhealla ääntämisellä, mutta vilkuttaen luottavasti silmiään, ikäänkuin tahtoen sanoa: Taidammepa jo ymmärtää toisemme…
Konsulitar oli noussut kokonaan pystyyn ja astui nyt pää kallellaan ja kädet ojossa häntä vastaan…