»Usko minua, Christian», sanoi hän rauhallisesti, vieden taas kädet selkänsä taakse, »tämä keskustelu surettaa minua suuresti, mutta sen täytyi kerran tapahtua. Tämmöiset perhekohtaukset ovat hirvittävät, mutta kerranhan meidän täytyy puhua suumme puhtaaksi…. nyt voimme neuvotella tyynesti asioista. Sinä et siis viihdy nykyisessä toimessasi, eikö niin?»…
»En, Tom, oikein sanoit. Näetkös, alussa minä viihdyin erinomaisen hyvin… ja onhan minulla ollut täällä parempi olla kuin aivan vieraassa liikkeessä, mutta se, mitä minä täällä kaipaan, on luullakseni itsenäisyys… Olen aina kadehtinut sinua nähdessäni sinun istuvan työssä, sillä sinun työsi ei oikeastaan ole mitään työtä; sinä et tee työtä pakosta, vaan sikäli kuin johtajan ja omistajan asemasi vaatii; annat toisten tehdä työn, teet vain itse laskelmasi ja hallitset ja olet vapaa… Se on aivan toista…»
»Hyvä on, Christian; mutta etkö olisi voinut sanoa tätä jo aikaisemmin? Onhan sinulla tilaisuus ryhtyä itsenäiseen tai ainakin itsenäisempään työhön. Tiedät isän määränneen tässä tapauksessa sinulle samoin kuin minulle 50 000 markan ennakko-osuuden, jonka minä luonnollisesti olen maksava sinulle milloin vain tahdot, järkevän ja oikean arvioinnin mukaan. Hampurissa ja muuallakin on aina saatavana varmoja, pienivaraisia liikkeitä, jotka tarvitsevat pääoman lisäystä; sellaiseen sinä voisit mennä osakkaaksi… Harkitkaamme kumpikin erikseen asiaa ja puhukaamme siitä myöskin äidin kanssa. Minulla on nyt kiire, ja sinä voisit näinä päivinä vielä hoitaa englanninkielisen kirjeenvaihdon, jos viitsit…»
»Mitä arvelet esimerkiksi H. C. F. Burmeesterin & K:nin liikkeestä Hampurissa?» kysyi hän portailta »… tuonti- ja vientiliike… Minä tunnen sen miehen. Hän suostuisi varmasti mielellään asiaan…»
Tämä tapahtui toukokuun lopulla vuonna viisikymmentä seitsemän. Kesäkuun alussa lähti Christian jo Büchenin kautta Hampuriin… mikä oli suuri vahinko klubille, kaupunginteatterille, »Tivolille» ja koko kaupungin vapaammalle seurustelulle. Kaikki »hummaajat», myös tohtori Gieseke ja Peter Döhlmann, olivat asemalla saattamassa häntä ja ojensivat hänelle kukkia ja sikareja nauraen täyttä kurkkua… muistaen kai kaikkia hullunkurisia tarinoita, joita lähtevä oli kertonut. Lopuksi kiinnitti asianajaja tohtori Gieseke toisten riemuitessa hänen rintaansa suuren kultapaperista tehdyn kunniamerkin. Tämä merkki oli peräisin eräästä sataman läheisyydessä olevasta talosta, ravintolasta, jonka oven päällä paloi iltaisin punainen lyhty, johon oli kokoonnuttu vapaaseen ajanviettoon ja jossa aina oli ollut hauskaa… Se ojennettiin nyt Krischan Buddenbrookille hänen suurten ansioittensa kunniaksi.
NELJÄS LUKU.
Ovikello soi, ja rouva Grünlich ilmestyi portaille uuden tapansa mukaan, kurkistaakseen valkoisen kaidepuun yli alas eteiseen. Tuskin oli ovi auennut, kun hän kurottui kiihkeästi vielä kauemmaksi, ponnahti sitten takaisin, painoi toisella kädellään nenäliinan suutaan vasten ja keräsi toisella helmansa, rientäen sitten etukumarassa yläkertaan… Toisen kerroksen välikössä kohtasi hän mamsseli Jungmannin, jolle hän kuiskasi jotakin henkäyksen tapaisella äänellä, ja johon Ida pelonsekaisella riemulla vastasi jotakin puolankielellä, joka oli kuin »Meiborschekochhanne!»
— Samaan aikaan istui konsulitar Buddenbrook maisemahuoneessa kutoen kahdella suurella puisella puikolla olkaliinaa, peitettä tai jotakin sentapaista. Kello oli yksitoista päivällä.
Äkkiä näkyi sisätyttö pylväskäytävässä, hän kolkutti lasiovelle, löntysti konsulittaren eteen ja ojensi tälle käyntikortin. Konsulitar otti kortin, kohensi silmälasejaan, sillä hän käytti käsitöitä tehdessään silmälaseja, ja luki nimen. Sitten hän katsoi uudelleen tytön punaisia kasvoja, luki vielä kerran nimen ja katsoi taas tyttöön. Viimein sanoi hän ystävällisesti ja varmasti: »Mitä tämä merkitsee, hyvä ystävä? Mitä se on?»
Korttiin oli painettu: »X. Noppe & Comp.», mutta X Noppe ja &-merkki oli pyyhitty pois paksulla sinisellä viivalla, niin että jälelle jäi vain »Comp.»