Tähän Christian ei vastannut mitään, vaan pyyhki hitaasti harvenneita, punertavia hiuksiaan, kasvoilla levottoman vakava ilme, silmät pyörien kiinnepisteettä sinne tänne. Hän mietti vielä äsken sanomaansa. Syntyi äänettömyys. Thomas käveli hiljaisen epätoivon vallassa käytävää pitkin.
»Kaikki kauppiaat ovat veijareita, sanot», alkoi hän uudelleen… »No niin! Oletko sinä kyllästynyt alaasi? Oletko katunut, että valitsit sen uran? Pyysit kerran isältämme saada antautua sille…»
»Olen, Tom», sanoi Christian miettien; »minä lukisin todellakin mieluummin yliopistossa; se mahtaisi olla mukavata… Saa mennä luennoille milloin tahtoo, vapaaehtoisesti, saa istua kuuntelemassa aivan kuin teatterissa…»
»Aivan kuin teatterissa… café chantant'iin sinä sovit kujeinesi… Ja tämä ei ole leikkiä! On ehdoton vakaumukseni, että se on sinun salainen ihanteesi!» väitti konsuli, eikä Christian väittänyt vastaan; hän katsoi ajattelevasti ilmaan.
»Ja sinä julkeat lausua sellaista, sinä, jolla ei ole aavistusta… ei kaukaisintakaan aavistusta työstä,… sinä joka täytät elämäsi teatterin, laiskottelun, narrimaisuuksien herättämillä tunteilla ja tuntemuksilla ja tiloilla, joita sitten kaiveskelet, tarkastelet, pyörittelet ja joista viimein voit loruta häpeämättömällä tavalla…»
»Niin, Tom», sanoi Christian huolestuneesti ja pyyhki taas päälakeaan. »Se on totta; olet antanut asialle aivan oikean ilmaisumuodon. Juuri siinä on erotus meidän välillämme. Sinäkin katsot mielelläsi näytelmää ja sinullakin on aikaisemmin, meidän kesken puhuen, ollut haaveilusi, jolloin luit ahmien romaaneja ja runoja ja sen sellaista… Mutta sinä olet osannut aina niin mainiosti liittää sen kunnollisen työn ja elämän vakavuuden yhteyteen… Minuun nähden se ei käy. Minut valtaa tuo kaikki, tuo rihkama, luineni nahkoineni, tiedätkö, ja sitten minusta ei enää ole mihinkään kunnolliseen… En tiedä, ymmärrätkö sinä tätä…»
»Sinä siis huomaat sen!» huudahti Thomas seisahtuen ja pannen käsivarret ristiin rinnalle. »Sinä tunnustat sen häpeissäsi ja annat kuitenkin kaiken jäädä entiselleen! Oletko sinä sitten koira, Christian?! Pitäähän ihmisellä olla ylpeyttä, hyvä Jumala sentään! Kuinka voi jatkaa elämää, jota ei itsekään tohdi puolustaa! Mutta sellainen sinä olet! Se on sinun olemuksesi! Pääasia, että osaat huomata, ymmärtää ja kuvailla jonkun asian… Minun kärsivällisyyteni on loppunut, Christian!» Konsuli astui askeleen taapäin, tehden kädellään kiivaan, vaakasuoran liikkeen… »Se on loppunut, sanon minä! Sinä saat pitää valtuutesi, vaikka sinua ei näykään konttorissa… Se ei suututa minua. Ole ja vetelehdi, kuten tähänkin asti. Mutta sinä häpäiset meidät, koko sukusi, olitpa niissä olit! Sinä olet kasvannainen, epäterve pahka sukupuussamme! Sinä olet häpeäksi tälle kaupungille, ja jos tämä talo olisi minun, ajaisin sinut ovesta, tuonne, ulos kadulle!» huusi hän osoittaen hurjistuneesti puutarhaa, pihaa, suurta taloa… Hän ei jaksanut enää hillitä itseään. Kauan kytenyt raivo purkautui…
»Mitä sinä ajattelet, Thomas!» sanoi Christian. Hän oli järkiintynyt, mikä näytti hyvin kummalliselta. Hän seisoi hiukan kumarassa, hiukan kysymysmerkin kaltaisena, pää, vatsa ja polvet etusojossa, kuten usein vääräsääristen on tapana seisoa, ja hänen pyöreiden, syvällä olevien silmiensä ympärille, jotka hän paisutti niin suuriksi kuin saattoi, muodostui punaisia viiruja, jotka ulottuivat poskiluihin asti; samanlaisia viiruja oli hänen isälleenkin muodostunut hänen joutuessaan kiihdyksiin. »Miten sinä puhut minulle!» hän sanoi. »Mitä minä olen sinulle tehnyt? Menen minä itsestänikin, ei sinun tarvitse heittää minua ulos ovesta. — Hyi!» lisäsi hän vilpittömästi suuttuneena ja hotaisi kädellään kuin kärpästä tavoittaen.
Merkillistä kyllä ei Thomas vastannut tähän kiihtyen, vaan painoi ääneti päänsä alas ja lähti vitkalleen palaamaan puutarhan laitaa takaisin.
Hänelle näytti tuottavan tyydytystä, suorastaan tekevän hyvää, että hän vihdoinkin oli saanut veljensä suuttumaan… vihdoinkin kohdannut tarmokasta vastustusta ja vastarintaa.