Kuului tuolin kolahdus, sitten ilmestyi Ida Jungmannin vankkaluinen vartalo yksinkertaiseen, epämuodikkaaseen ruskeaan pukuun puettuna oviverhojen väliin.
»Ai, ai, lapsukainen, kuumettako sinulla on? Annapas minun koetella…
Pannaan kääre…»
Ja hän harppasi pitkillä miesmäisillä askelillaan piirongin luo, haki nenäliinan, kastoi sen pesuvatiin, astui taas vuoteen ääreen ja pani sen varovasti Tonyn otsalle, minkä jälkeen hän vielä pari kertaa silitti sitä kämmenellään.
»Kiitos, Ida, se tuntuu niin hyvälle… Oh, istu vielä vähän tuohon, rakas hyvä Ida, tuohon sängyn laidalle. Voi kun minun täytyy koko ajan ajatella huomispäivää… Mitä minun pitää tehdä? Kaikki pyörii päässäni.»
Ida oli istunut hänen luokseen, oli ottanut taas käsiinsä neulan ja parsimasienen päälle vedetyn sukan ja sanoi, painaen alas siloisen harmaan päänsä ja seuraten väsymättömillä, kirkkailla, ruskeilla silmillään työtä: »Luuletko, että hän kysyy huomenna?»
»Varmasti, Ida! Ei ole epäilemistäkään. Ei hän ole päästävä tilaisuutta käsistään. Miten kävi Klarankin? Sekin tapahtui sellaisella retkellä… Voisinhan minä sen estää. Voisin pysyä toisten seurassa enkä päästää häntä lähelleni… Mutta sitten se tilaisuus menee sivu! Hän matkustaa ylihuomenna, sen hän on sanonut, eikä hän voi nyt enää mitenkään jäädä pitemmäksi aikaa, ellei siitä huomenna tule selvä… Se täytyy ratkaista huomenna… Mutta mitä minä sanon, jos hän kysyy?! Sinä et ole vielä ollut naimisissa etkä siis tunne sitä elämää, mutta sinä olet vilpitön ihminen ja sinulla on hyvä ymmärrys ja olet neljänkymmenen kahden vuoden vanha. Etkö voi neuvoa minua? Tarvitsisin niin sinun neuvoasi…»
Ida Jungmann antoi sukan vaipua helmaan.
»Niinpä kyllä, Tony lapsukainen, minä olen ajatellutkin sitä paljon. Mutta minkä minä ymmärrän, ei siinä ole enää mitään neuvomista. Eihän hän voi enää mitenkään talosta lähteä puhumatta sinun ja äitisi kanssa, ja ellet sinä tahdo, olisi sinun pitänyt lähettää hänet aikaisemmin pois…»
»Sinä olet oikeassa, Ida; mutta sitä minä en ole voinut, sillä näinhän sen kuitenkin pitää käydä! Mutta en voi olla ajattelematta: 'Voin vielä peräytyä, vielä ei ole liian myöhä'. Ja nyt minä makaan tässä tuskitellen…»
»Pidätkös sinä hänestä, Tony? Sanopa nyt suoraan?»