»Pidän, Ida. Valehtelisin, jos sen kieltäisin. Kaunis hän ei ole, mutta se ei merkitse niin paljoa tässä elämässä, ja hän on perin hyvä mies eikä luullakseni osaa olla ilkeä. Kun muistan Grünlichiä…» hyvä Jumala! hän sanoi olevansa valpas ja keksintäkykyinen, mutta peitti aina kavalasti veijarimaisuutensa… Permaneder ei ole sellainen, näetkös. Hän on, kuinka sanoisin, liian mukavuuttarakastava ja ottaa elämän liian hupaiselta kannalta viitsiäkseen vehkeillä, mikä toiselta puolen on moitittavaa, sillä näin ei hänestä koskaan tule miljonääriä; hän antaa kaiken mennä omaa latuaan… Sellaisia siellä etelässä olivat kaikki, ja juuri siinä on niksi, Ida, juuri siinä. Münchenissä, näetkös, jossa hän oli kaltaistensa parissa, ihmisten parissa, jotka puhuivat kuten hän ja käyttäytyivät kuten hän, minä suorastaan rakastin häntä, niin miellyttävältä ja avosydämiseltä hän minusta tuntui. Ja huomasin myös hänen tuntevan samaa, — mihin ehkä vaikutti sekin, että hän luuli minua rikkaaksi rouvaksi, rikkaammaksi, pelkään, kuin mitä olen, sillä äiti ei voi enää antaa paljon lisää, kuten tiedät. Mutta se ei ole merkitsevä hänelle kovin paljoa, olen varma siitä. Hyvin suuret rahamäärät eivät ole hänelle niinkään mieleen… No niin… mitä minun pitikään sanoa, Ida?»
»Että Münchenissä pidit hänestä; mutta entä täällä?»
»Täällä, Ida! Tiedät jo, mitä minä aion sanoa. Täällä, jossa hän on omien olojensa ulkopuolella, jossa kaikki on toisenlaista, ankarampaa ja kunnianhimoisempaa ja arvokkaampaa, niin sanoakseni… täällä minun täytyy usein hävetä hänen puolestaan, niin, sanon sen suoraan, Ida, olen vilpitön ihminen, minua hävettää, vaikka se on ehkä huonosti tehty! Näetkös… Hän käyttää kieltä vapaasti ja huolettomasti ja päästää tulemaan omituisia lausetapoja. Siellä etelässä tehdään niin, Ida, siellä se voi sattua kaikista sivistyneimmillekin ihmisille kun he ovat hyvällä tuulella, se ei loukkaa kenenkään korvaa, se livahtaa vain sivu huomaamatta, eikä kukaan ihmettele sitä. Mutta täällä katsoo äiti häntä pitkään, ja Tom nostaa kulmakarvansa, ja Justus-setä hytkähtää ja on purskahtaa nauruun, kuten Krögereiden on tapana tehdä, ja Pfiffi Buddenbrook luo silmäyksen äitiinsä tai Friederikeen tai Henrietteen, — ja silloin minua hävettää niin kauheasti, että tahtoisin mennä ulos, enkä voi käsittää miten voisin mennä hänen kanssaan naimisiin…»
»Mitä turhia, Tony! Sinähän saat asua hänen kanssaan Münchenissä.»
»Olet oikeassa, Ida. Mutta täällä pitäisi olla ensin kihlajaiset, ja minun pitäisi koko ajan hävetä suvun ja Kistenmakerien ja Möllendorpfien ja muiden edessä siksi, ettei hänen käytöstapansa ole hienompi… Grünlich oli paljon hienompi, vaikka hän oli musta sisältä, kuten herra Stengel sanoi aikoinaan… Ida, minun pääni on aivan pyörällä, ole hyvä ja muuta kääre.»
»Mutta toiselta puolen tahdon», sanoi hän jälleen, syvään hengähtäen kylmän kääreen koskettaessa otsaa, »sillä pääasia on ja tulee olemaan se, että minä saan pukeutua uudelleen morsiushuntuun ja pääsen kulkemasta täällä eronneena rouvana… Voi, Ida, minun on täytynyt ajatella niin monia vanhoja asioita viime päivinä, Grünlichin tuloa taloon ja sitten hänen toimeenpanemiaan kohtauksia — se oli häpeämätöntä, Ida! — ja Travemündeä ja Schwarzkopfeja…» lisäsi hän hitaammin, katseen viipyessä hetken aikaa haaveellisena Erikan sukan parsitussa paikassa… »ja sitten kihlausta ja Eimsbütteliä ja meidän taloamme — se oli niin hieno, Ida; voi minun aamupukujanikin!… Sellaisia minä en enää tule saamaan, jos otan Permanederin; elämä tekee ihmisen vaatimattomammaksi, niin se on — ja sitten edelleen tohtori Klaassenia ja lasta ja pankkiiri Kesselmeyeriä… ja viimein loppua — se oli kauhea, et voi aavistaa kuinka kauhea; ja kun on ollut semmoisia kokemuksia elämässä, niin… Mutta Permaneder ei ole antautuva likaisiin hommiin, sitä en minä usko ikinä; ja kauppa-asioissa voimme luottaa häneen ehdottomasti, sillä minä luulen todellakin, että hän ja Noppe ansaitsevat sangen hyvin Niederpaurin johtamalla yhtiöllä. Ja kun minusta on tullut hänen rouvansa, Ida, niin niinä kyllä pidän huolen siitä, että hän tulee kunnianhimoisemmaksi ja kohottaa asemaamme ja panee liikkeelle tarmonsa, ja tuottaa kunniaa minulle ja meille kaikille, sillä se ehto hänen täytyy täyttää, jos hän kerran tahtoo naida Buddenbrookin suvun jäsenen!»
Hän vei kätensä ristiin niskan alle ja katsoi kattoon.
»Niin, siitä on nyt kokonaista kymmenen vuotta, kun minä otin Grünlichin… Kymmenen vuotta! Ja nyt on taas sama edessä, nyt minun täytyy taas antaa jollekin myöntymykseni. Tiedätkös, Ida, elämä on sentään hirveän vakava asia!… Ero on vain siinä, että silloin siitä pidettiin ääretöntä elämää ja kaikki kiusasivat ja ahdistivat minua, nyt sen sijaan ovat kaikki ääneti ja pitävät itsestään selvänä asiana, että minä vastaan myöntäen. Sillä niin on laita, Ida, että tämä kihlaus Aloisin kanssa — sanon häntä jo nimeltä, koska nyt pitää kuitenkin näin käydä — ei ole ollenkaan juhlallinen ja iloinen asia, eikä siinä ole oikeastaan ollenkaan kysymys minun onnestani, vaan kun minä nyt menen toisen kerran naimisiin, hyvitän sillä vain tyynesti ensimmäisen avioliittoni, jonka olen velkaa niinellemme. Tom ja äiti ajattelevat samoin…»
»Voi, voi, Tony-kulta! ellet sinä välitä hänestä ja ellei hän voi tehdä sinua onnelliseksi…»
»Ida, minä tunnen elämän enkä ole enää mikään hanhi; minulla on silmät päässä. Ehkei äiti kehoittaisi minua tähän, sillä arveluttavat asiat hän sivuuttaa sanoen: Assez! Mutta Tom tahtoo. Opeta sinä minut ymmärtämään Tomia! Mitä hän oikein ajattelee? Ajatteleeko hän näin: Kuka tahansa! Kuka vain on kelvollinen, joka ei ole aivan kelvoton. Sillä tällä kertaa ei ole kysymys rikkaasta naimakaupasta, vain siitä, että entinen tahra tulee jotenkuten poistetuksi. Niin hän ajattelee. Jo heti Permanederin tultua taloon on Tom varmasti tehnyt kirjallisia tiedusteluja hänen asemastaan, ja kun ne ovat antaneet tyydyttävän tuloksen, on asia hänen puolestaan ollut selvä… Tom on valtioviisas ja tietää, mitä tahtoo. Kuka on saattanut Christianin heilumaan taivaan ja maan välillä?… Tämä on kova sana, Ida, mutta se on Tomin teko. Ja miksi? Siksi, että Christian häpäisi perhettä ja kauppahuonetta, mitä minäkin hänen mielestään teen, Ida, en sanoilla ja teoilla, vaan paljaalla olemassaolollani eronneena rouvana. Siitä on tuleva loppu, niin hän tahtoo, ja siinä hän on oikeassa, ja minä rakastan häntä sen vuoksi sitä enemmän, Jumala nähköön. Ja toivon hänen myös rakastavan minua, kun otan tämän askeleen. Olen näinä pitkinä vuosina kaivannut alituiseen takaisin elämään, sillä minulla on hyvin ikävä äidin luona, vaikka sitä on synti sanoa; mutta minä olen vasta kolmenkymmenen vuoden vanha ja tunnen itseni nuoreksi. Tasan ei käy onnen lahjat, Ida; sinulla oli kolmenkymmenen ikäisenä jo harmaa tukka, joka kuuluu teidän sukuunne, ja sinun setäsi Prahl, joka kuoli rokotukseen…»