Hän esitti vielä useampia tutkisteluja tuona yönä ja sanoi vielä muutaman kerran: »Niinhän sen kuitenkin pitää käydä», ja nukkui sitten viisi tuntia syvää, rauhallista unta.
KUUDES LUKU.
Kaupunki oli sumussa, mutta herra Longuet, vuokravaunujen omistaja Johannistrassen varrelta, joka ajoi omassa persoonassaan katettavilla, mutta joka suuntaan avonaisilla vaunuilla Mengstrasselle, sanoi: »Ei se kauan kummittele», ja siihen sai luottaa.
Konsulitar, Antonie, herra Permaneder, Erika ja Ida Jungmann olivat syöneet yhdessä aamiaista ja kerääntyivät nyt toinen toisensa jälkeen matkavalmiina suureen eteiseen odottamaan Gerdaa ja Tomia. Rouva Grünlich, joka oli puettu kermanväriseen, atlassikauluksella varustettuun pukuun, oli lyhyestä yöunesta huolimatta erinomaisen kukoistavan näköinen; epäröinti ja tuumiskelu näkyi päättyneen, sillä hänen ilmeensä, kun hän nyt napitti hitaasti hansikkaitaan, oli rauhallinen, varma, melkeinpä juhlallinen… Hän oli jälleen löytänyt sen mielialan, joka hänelle oli tuttu entuudesta. Oman tärkeyden tunne, ratkaisun merkityksellisyys, tieto, että jälleen oli koittanut päivä, joka velvoitti häntä tarttumaan vakavin ottein sukunsa historiaan, täytti hänen mielensä ja sai hänen sydämensä lyömään. Hän oli tänä yönä nähnyt unessa silmiensä edessä sen kohdan perhepapereissa, johon hän aikoi merkitä toisen kihlauksensa… seikan, joka oli pyyhkivä pois ja tekevä merkityksettömäksi mustan tahran, joka siinä oli entuudestaan; ja nyt odotti hän iloisessa jännityksessä hetkeä, jolloin Tom ilmestyisi näkyviin ja hän saisi tervehtiä tätä vakavalla päännyökkäyksellä…
Jonkun verran myöhästyneenä tuli konsuli puolisoineen taloon, sillä nuori konsulitar ei ollut tottunut lopettamaan pukeutumistaan näin varhain. Konsuli oli reippaan ja hyvätuulisen näköinen vaaleanruskeassa pikkuruutuisessa puvussaan, jonka leveän rinnuksen välistä näkyi kesäliivien laita; hänen silmänsä hymyilivät kun hän huomasi Tonyn verrattoman arvokkaan ilmeen. Mutta Gerda, jonka hiukan sairaloinen ja arvoituksellinen kauneus muodosti omituisen vastakohdan Tonyn raikkaalle kauneudelle, ei ollut ollenkaan sunnuntaihuviretkituulella. Hän ei ollut luultavasti nukkunut tarpeeksi. Hänen pukunsa pehmeä punasininen väri sointui ihmeellisesti yhteen hänen paksun kuparinruskean tukkansa kanssa ja sai hänen ihonsa näyttämään vielä valkoisemmalta ja himmeämmältä, ja hänen lähekkäin olevien ruskeiden silmiensä siniset varjot olivat tavallista tummemmat… Kylmästi taivutti hän otsansa anoppinsa suudeltavaksi, ojensi kätensä herra Permanederille jotakuinkin pilkallisesti; ja kun rouva Grünlich hänet nähdessään löi kädet yhteen ja huudahti ääneen: »Voi hyvä Jumala, Gerda, kuinka kaunis sinä taas olet —!» vastasi hän vain torjuvasti hymyillen.
Hän tunsi syvää vastenmielisyyttä tämänpäiväisen retken kaltaista seurustelua kohtaan, varsinkin kesällä ja vielä sunnuntaina. Hän, jonka huoneissa enimmäkseen vallitsi alaslaskettujen uutimien aikaansaama puolihämärä ja joka ei usein liikkunut ulkona, pelkäsi aurinkoa, pölyä, juhlapukuun pukeutuneita pikkuporvareita, kahvin, oluen ja tupakan hajua… Eniten kaikesta inhosi hän hellettä, joka teki koko olemisen epämieluisaksi. »Hyvä ystävä», oli hän sanonut Thomakselle, kun tämä oli kertonut Schwartauhun tehtävästä retkestä ja »Riesebuschista», — müncheniläisen vieraan tuli nähdä hiukan kaupungin ympäristöäkin, — »tiedäthän sinä, että Jumala on luonut minut arkipäivän rauhaan.. Ja silloin ei hae kiihokkeita ja vaihtelua. Annathan minun pitää vapauteni, eikö niin…?»
Hän ei olisi mennyt naimisiin Thomaksen kanssa, ellei tämä olisi luvannut hänelle eräissä tapauksissa täyttä vapautta.
»Hyvänen aika, Gerda, kyllähän sinä olet oikeassa. Ja on suurimmaksi osaksi kuvittelua, että tuollaiset retket muka olisivat hauskoja… Mutta niihin ottaa osaa siksi, ettei tahdo näyttää omituiselta toisten silmissä ja omissaan. Sen verran turhamainen on joka ihminen, etkö sinäkin?… Muuten joutuu helposti yksinäisyyden ja onnettomuuden valtaan ja menettää jonkun verran arvonantoa. Ja sitten vielä eräs seikka, rakas Gerda… Meillä on kaikilla syytä olla hiukan kohteliaita herra Permanederille. Uskon sinun tietävän, mitä asia koskee. On tekeillä jotakin, ja olisi vahinko, suorastaan vahinko, ellei se johtaisi suotuisaan tulokseen…»
»En ymmärrä, että minun läsnäoloni… mutta samantekevä. Kun sinä toivot, niin tulen. Ottakaamme vastaan tämä huvitus.»
»Olen sinulle kaikesta sydämestäni kiitollinen.» —