Herra Dieckmann, ravintolan isäntä, astui henkilökohtaisesti vaunu-oven eteen paitahihasillaan keltainen, kudottu lakki päässä, auttaakseen herrasväkeä alas, ja Longuet'n siirryttyä kauemmaksi hevosia viemään, sanoi konsulitar: »Teemme nyt ensin kävelyretken, hyvä isäntä, mutta palatessamme noin tunnin kuluttua tahtoisimme aamiaista. Olkaa hyvä ja kattakaa meille metsään… mutta ei liian korkealle; toinen pengermä näyttää minusta sopivimmalta…»
»Pankaa nyt parhaanne, herra Dieckmann», lisäsi konsuli, »meillä on hemmoiteltu vieras…»
Herra Permaneder pani vastaan. »Eikö mitä! Olutta ja juustoa…»
Tuota ei herra Dieckmann ymmärtänyt, vaan alkoi ladella luistavasti: »Kaikkea mitä talossa on, herra konsuli… Krapuja, äyriäisiä, erilaisia makkaroita, juustoja, savustettua ankeriasta, savustettua lohta, savustettua sampea…»
»Hyvä on, Dieckmann, kyllä te tiedätte. Ja sitten — kuusi lasia maitoa ja yksi seideli olutta, ellen erehdy, herra Permaneder?…»
»Yksi olutta, kuusi maitoa… tuoretta maitoa vai kirnumaitoa vai viilimaitoa, herra konsuli?…»
»Tuoretta maitoa ja kirnumaitoa, Dieckmann. Siis tunnin kuluttua.»
Sen jälkeen he menivät pihan yli.
»Ensiksi meidän on käytävä lähteellä, herra Permaneder», sanoi Thomas. »'Lähde' on Au-joen lähtökohta, ja Au on pieni joki, jonka varrella on Schwartau ja jonka varrella myös kerran keskiajalla meidän kaupunkimme sijaitsi, kunnes se paloi — ei se tainnut olla kovin vahvasti rakennettu — minkä jälkeen se rakennettiin uudelleen Traven rannalle. Joen nimeen liittyy muuten eräitä kirveleviä muistoja. Poikina ollessamme meistä oli hauska nipistellä toisiamme käsivarteen kysyen: 'Mikä on Schwartaun joen nimi?' Jolloin nipistetty tietysti älähti 'au'. Katsokaa!» sanoi hän yht'äkkiä heidän tultuaan kymmenen askeleen päähän portaista; »toiset ovat ehtineet ennen meitä. Tuolla ovat Möllendorpfit ja Hagenströmit.»
Aivan oikein! Ylhäällä metsikön kolmannella pengermällä istuivat noiden edullisen naimakaupan solmineiden perheiden jäsenet kahden peräkkäin liitetyn pöydän ääressä vilkkaasti puhellen. Pöydän päässä istui senaattori Möllendorpf, kalpea vanha herra, jolla oli sokeritauti ja suippo, ohut valkoinen poskiparta. Hänen vaimonsa, syntyisin Langhals, käytteli pitkävartista lornettiaan, ja hänen harmaa tukkansa oli pörröllään edestä sekä takaa. Seurassa oli myös heidän poikansa August, vaaleaverinen nuori mies, jolla oli huoliteltu ulkomuoto, ja Julchenin, syntyisin Hagenström, aviomies, pieni ketterä herra, jolla oli isot, kiiltävät, mustat silmät ja melkein yhtä isot timantit korvalehdissä; hän istui vaimonsa veljien Hermannin ja Moritzin välissä. Konsuli Hermann Hagenström alkoi käydä lihavaksi, sillä hän eli herkutellen ja sanottiin hänen syövän jo aamulla hanhipiirasta. Hänellä oli punertava, lyhyt täysiparta, ja hänen nenänsä — hänen äitinsä nenä — riippui silmiinpistävän litteänä. Tohtori Moritz, jolla oli sisäänpainunut rinta ja kellahtava ihonväri, välkytteli teräviä, harvoja hampaitaan vilkkaasti puhellessaan. Molemmilla veljeksillä oli naisseuraa, sillä oikeusoppinutkin oli ollut jo useamman vuoden naimisissa erään hampurilaisen neiti Puttfarkenin kanssa. Tällä rouvalla oli voinkeltainen tukka ja aivan elottomat, nähtävästi englantilaistuneet, mutta hyvin kauniit ja säännölliset piirteet, sillä tohtori Hagenström ei olisi voinut häpäistä kaunosielun-mainettaan menemällä naimisiin ruman tytön kanssa. Ja lopuksi siellä oli vielä Hermann Hagenströmin pikku tytär ja Moritz Hagenströmin kuusivuotias poika, kaksi valkoisiin vaatetettua lasta, jotka jo nyt melkein olivat kihloissa, sillä Huneus-Hagenströmien omaisuuden ei pitänyt saada hajaantua. — Kaikki söivät munakokkelia kinkun kera.