Seurueet tervehtivät toisiaan Buddenbrookien kulkiessa ohi vähän matkan päässä. Konsulitar taivutti hiukan hajamielisesti ja ihmettelevän näköisenä päätään, Thomas kohotti hattuaan ja liikutti samalla huuliaan kuin sanoen jonkun kylmän kohteliaisuuden, ja Gerda kumarsi vieraasti ja muodollisesti. Mutta herra Permaneder, jota nousu oli kostuttanut, heilutti reippaasti vihreätä lakkiaan ja huusi kovalla, iloisella äänellä: »Hyvää huomenta.» — Jolloin senaattorin rouva Möllendorpf otti lornjetin käteensä… Mutta Tony kohotti olkapäänsä korkealle, nosti päätään, painoi leukansa alas ja tervehti luoksepääsemättömän vihaisesti, katsoen Julchen Möllendorpfin leveäreunaisen hienon hatun yli… Tällä hetkellä hänen päätöksensä kypsyi lopullisesti…
»Jumalan kiitos, Tom, että syömme aamiaista vasta tunnin kuluttua! Minä en välittäisi istua tuon Julchenin edessä… Huomasitko sinä, miten hän tervehti? Tuskin lainkaan. Ja minun mitättömän mielipiteeni mukaan hänen hattunsa oli aivan mauton…»
»No, mitä hattuun tulee… Etkä sinäkään tainnut tervehtiä häntä sen kohteliaammin, hyvä ystävä. Mutta älä viitsi suuttua, se nostaa kurtut kasvoihin.»
»Suuttua, Tom? Ehen! Jos nuo ihmiset luulevat olevansa suurimpia pöppöjä, on se ainoastaan naurettavaa. Mikä ero on oikeastaan tuon Julchenin ja minun välillä, pyydänpä kysyä? Se, ettei hän saanut miehekseen veijaria, vaan ainoastaan 'vätyksen', kuten Ida sanoisi; ja jos hän olisi minun asemassani, saataisiinpa nähdä, saisiko hän toista miestä.»
»Mistä sinä tiedät, ettet itse saa sellaista?»
»Vätystäkö, Thomas?»
»Onhan se parempi kuin veijari.»
»Ei hänen tarvitse olla yhtä eikä toista. Mutta siitä ei puhuta.»
»Oikein. Olemme jääneet jälkeenkin. Herra Permaneder kiipeää kuin kauris…»
Tultiin varjoisalle metsätielle, eikä kestänyt kauan ennenkuin oltiin »lähteellä», kauniilla, runollisella paikalla, jossa puinen silta yhdisti toisiinsa rotkomaiset kallioseinät ja jossa oli tuuheita riippaoksaisia rinteitä, puita, joiden juuret olivat paljaat. He ottivat konsulittaren tuomalla hopeaisella, kokoontyönnettävällä pikarilla vettä pienestä kivisestä altaasta, joka oli lähteen alla, ja virvoittivat itseään raikkaalla rautapitoisella vedellä, jolloin herra Permaneder, saaden pienen kohteliaisuuskohtauksen, pyysi rouva Grünlichiä maistamaan hänen lasistaan. Hän oli äärettömän kiitollinen, toisti moneen kertaan: 'Kuinka herttaista', ja jutteli valppaasti konsulittaren, Thomaksen, Gerdan, Tonyn ja pikku Erikankin kanssa… Gerdakin, joka tähän asti oli kärsinyt kuumuudesta ja vaipunut eräänlaiseen mykkään, elottomaan hermostuneisuuteen, alkoi nyt toipua, ja kun hiukan kiireisen paluumatkan jälkeen taas oli saavuttu majatalon edustalle ja asetuttu toiselle penkereelle katetun ruokapöydän ympärille, oli hän ensimmäinen, joka valitti herra Permanederin pikaista lähtöä — juuri nyt, kun oli alettu tutustua ja kun murteen aiheuttamia väärinkäsityksiä ja ymmällejoutumisia sattui yhä harvemmin… Hän kertoi kuulleensa ystävänsä ja kälynsä Tonyn käyttävän pari kolme kertaa erittäin onnistuneesti baierilaisia sanoja…