Herra Permaneder ei vastannut juuri mitään »lähtöä» koskevaan viittaukseen, antautui vain aluksi herkkujen nauttimiseen, joita pöytä oli täynnä ja jollaisia hän ei nähnyt joka päivä Tonavan varrella.
He söivät kiirettä pitämättä hyvältä maistuvia ruokia, pikku Erikan iloitessa eniten pienistä silkkipaperiruokaliinoista, jotka hänestä olivat paljon kauniimmat kuin suuret liinakankaiset ruokaliinat kotona ja joita hän tarjoilijan luvalla pisti muutaman taskuunsa muistoksi. Sitten istui perhe vieraansa kanssa vielä hyvän aikaa yhdessä, herra Permanederin polttaessa useita mustia sikareita oluen väliin, ja konsulin polttaessa savukkeitaan; — mutta kukaan ei enää ajatellut herra Permanederin lähtöä, eikä tulevaisuutta ylimalkaan kosketeltu ollenkaan. Sen sijaan muisteltiin menneitä asioita, puhuttiin viime vuosien valtiollisista tapahtumista. Ja herra Permaneder kertoi — naurettuaan ensin läkähtyäkseen parille konsulittaren esittämälle, vuoteen neljäkymmentä kahdeksan liittyvälle jutulle, jotka tämä oli kuullut mieheltään — Münchenin vallankumouksesta ja Lola Montezista, joka rouva Grünlichistä oli äärettömän mieltäkiinnittävää. Mutta tunnin kuluttua päivällisestä, Erikan palattua Idan kanssa aivan hikisenä, kädet täynnä kedon kukkia, ja Idan muistutettua piparpähkinöistä, jotka vielä täytyi ostaa, lähdettiin alempana olevaan kylään… kuitenkin vasta sitten, kun konsulitar, jonka vieraita kaikki tänään olivat, oli maksanut laskun sievoisella kultakolikolla.
Majatalon edessä annettiin määräys, että vaunujen tuli olla valmiina tunnin kuluttua, sillä tahdottiin vielä ehtiä levätä hiukan kaupungissa ennen päivällistä; sitten astelivat kaikki hiljalleen auringon paahtaessa pölyistä tietä kylän matalia taloja kohti.
Heti Aun-sillalle tultua järjestyi kuin itsestään seuraava ryhmittely, joka sitten pysyi samana koko matkan: Edellä kulki mamsseli Jungmann pitkine koipineen väsymättömästi edestakaisin juoksentelevan ja kaaliperhosia ajelevan Erikan kanssa, sitten seurasivat konsulitar, Thomas ja Gerda, ja viimeisinä, jonkun matkan päässä toisista, rouva Grünlich ja herra Permaneder. Etupäässä oli äänekästä, sillä pikku tyttö ilakoi ja Ida yhtyi häneen, hörähtäen vähän väliä syvään hyväntahtoiseen hirnuntaansa. Keskellä kulkijat olivat kaikki kolme aivan vaiti, sillä Gerda oli pölyn tähden vajonnut taas hermostuneeseen liikkumattomuuteen ja vanha konsulinna poikineen oli ajatusten vallassa. Takanakin oli äänetöntä… mutta vain näennäisesti, sillä Tony ja baierilainen vieras puhelivat hiljaa ja läheisesti. — Mistä he puhuivat? Herra Grünlichistä…
Herra Permaneder oli tehnyt sen sattuvan huomautuksen, että Erika oli herttainen ja sievä lapsi, mutta ettei hän ollut juuri yhtään äitinsä näköinen, johon Tony oli vastannut: »Hän on aivan isäänsä… eikä se ole niinkään epäedullista, sillä ulkonaisesti oli Grünlich hieno mies — se on myönnettävä! Hänellä oli myös hyvin erikoinen kullankeltainen poskiparta; en ole milloinkaan nähnyt sellaista muilla…»
Sitten tiedusti herra Permaneder vielä kerran, vaikka Tony oli jo Münchenissä Niederpaureilla kertonut hänelle kutakuinkin seikkaperäisesti aviotarinansa, kaikenlaisia yksityiskohtia ja kysyi osaaottavasti silmiä räpäytellen, tarkasti vararikon vaiheita.
»Hän oli huono ihminen, herra Permaneder, muuten isä ei olisi ottanut minua takaisin hänen luotaan, vakuutan sen teille. Kaikilla ei ole hyvä sydän, sen on elämä opettanut minulle, tiedättekö, vaikka olenkin vielä nuori — jos kohta olen ollut leskenä tai sen tapaisena kymmenen vuotta. Hän oli ilkeä, ja Kesselmeyer, hänen pankkiirinsa, joka sitäpaitsi oli tyhmä kuin aasi, oli vielä ilkeämpi. En tarkoita, että itse olisin pyhimys ja aivan syytön… älkää ymmärtäkö minua väärin! Mutta Grünlich laiminlöi minut kokonaan, ja jos hän istui joskus minun luonani, luki hän sanomalehteä; ja hän petti minua ja antoi minun aina olla Eimsbüttelissä, koska minä olisin voinut kaupungilla kuulla siitä suosta, johon hän oli vajonnut… Mutta minähän olen vain heikko nainen ja minulla on vikani, enkä minä varmaankaan ole aina tehnyt aivan oikein. Annoin esimerkiksi miehelleni huolen ja valituksen aihetta kevytmielisyydelläni ja tuhlaavaisuudellani ja aamupuvuillani… Mutta lisään vielä, että minulla oli yksi puolustus, nimittäin se, että olin lapsi mennessäni naimisiin, hanhi, tyhmeliini. Voitteko ajatella, että niinä esimerkiksi vasta juuri ennen kihlaustani sain tietää, että neljä vuotta sitten uudistettiin yliopistojen ja sanomalehtien statuutit? Joutavat asetukset muuten!… Ai niin, on todellakin surullista, että ihminen elää vain kerran, herra Permaneder, eikä voi aloittaa kaikkea alusta; tahtoisi tehdä niin monen seikan paremmin.»
Hän vaikeni ja katsoi jännittyneesti hiekkaan; hän oli antanut vieraalle viisaasti ajatellun lähentymiskohdan, sillä tästä ei ollut pitkä harppaus ajatukseen, että joskin elämää ei saattanut aloittaa alusta, saattoi uusi, parempi avioliitto sentään vielä olla mahdollinen. Mutta herra Permaneder antoi tilaisuuden luikua ohitseen ja rajoittui vain moittimaan kiihkeästi herra Grünlichiä, kärpäsen saadessa kulkea rauhassa hänen pientä, pyöreätä leukaansa pitkin…
»Semmoinen junkkari! Jos hän olisi tässä, niin kyllä minä antaisin…»
»Hyi, herra Permaneder! Ette saa puhua noin. Meidän tulee unohtaa ja antaa anteeksi, kosto on minun, sanoo Herra… kysykääpäs äidiltä! Varjelkoon… en tiedä, missä Grünlich on ja miten hänen on käynyt elämässä, mutta toivon hänelle kaikkea hyvää, joskaan hän ei ehkä ole ansainnut sitä…»