»Niin, herra konsuli, ja vaikeus on siinä, että koko Altona—Kielin rautatieyhdistys on sitä vastaan, ja tarkkaan katsoen koko Holsteinkin; näin sanoi myös pormestari, tohtori Överdieck. He pelkäävät Kielistä päin tulevaa nousua…»
»Luonnollisesti, Wenzel. Moinen uusi side Itä- ja Pohjanmeren välillä… Mutta saattepa nähdä, ettei Altona—Kiel jätä asiaa sikseen. He saattavat rakentaa kilpailevan radan, Itäholstein—Neumünster—Neustadt, se ei ole ollenkaan mahdotonta. Mutta sen ei tule peloittaa meitä, me tarvitsemme oikoradan Hampuriin.»
»Herra konsuli puoltaa asiaa lämpimästi.»
»Niin… mikäli minun voimani ja vähäinen vaikutukseni tulevat kysymykseen… Harrastan suuresti rautatieasioitamme, enkä minä ole ensimmäinen suvussani, joka niitä harrastaa, sillä isäni kuului jo vuodesta viisikymmentäyksi Büchenin rautatien johtokuntaan, niistä kai johtui sekin, että minut valittiin sinne, vaikka olen vasta kolmenkymmenenkahden vuoden vanha. Sillä omat ansionihan eivät ole vielä sanottavat…»
»Vai ei, herra konsuli; herra konsulin raatihuoneella pitämän puheen jälkeen…»
»No niin, se taisi tehdä hiukan vaikutusta. Hyvää tahtoa minulta ei ainakaan ole puuttunut. Mutta minun on oltava kiitollinen isälleni, isoisälleni ja isoisäni isälle siitä, että he ovat tasoittaneet tieni ja että heihin kohdistunut luottamus ja arvonanto lankeaa nyt ilman muuta minunkin osakseni; en voisi muuten toimia näin vapaasti… Kuinka paljon teki isäni esimerkiksi vuoden neljäkymmentäkahdeksan jälkeen ja tämän vuosikymmenen alussa postilaitoksemme uudistamiseksi? Ajatelkaahan, Wenzel, hän ehdotti valtuustossa Hampurin kyytivaunujen liittämistä postin yhteyteen, ja vuonna viisikymmentä jätti hän senaattiin, joka siihen aikaan toimi anteeksiantamattoman hitaasti, yhä uusia anomuksia, jotka tarkoittivat meidän liittymistämme saksalais-itävaltalaiseen postiyhdistykseen… Ja siitä, että meillä nyt on alhainen postitaksa kirjeisiin, ristisiteisiin, vapaamerkkeihin ja Berliinin ja Travemünden sähkösanomiin nähden, saamme kiittää muun muassa häntä. Elleivät hän ja pari muuta olisi lakkaamatta ahdistaneet senaattia, olisimme me kai iäksi jääneet jäljelle Tanskan ja Thurn—Taxin postista. Niin. Ja kun minä nyt lausun mielipiteeni näistä asioista, otetaan se huomioon…»
»Niin, Jumala nähköön, siinä konsuli sanoi oikean sanan. Ja mitä Hampurin rataan tulee, sanoi pormestari sitten näin: 'Sitten kun olemme niin pitkällä, että voimme ostaa Hampurista rautatietarkoitukseen sopivan alueen, lähetämme konsuli Buddenbrookin sinne; konsuli on sellaisissa asioissa terävämpi kuin moni juristi'… Niin hän sanoi…»
»Erittäin mairittelevaa, Wenzel. Mutta pankaapas nyt poskelle vielä hiukan saippuaa; sen pitää tulla vielä sileämmäksi.»
»No niin, sanalla sanoen, meidän tulee toimia! En sano mitään pahaa Överdieckistä, mutta hän on jo vähän vanha; jos minä olisin pormestari, sujuisi kaikki hiukan nopeammin, luullakseni. Ette aavista, millä tyydytyksellä minä olen seurannut kaasuvalaistuksen valmisteluja, joka laitos vihdoinkin saadaan ketjuista riippuvien mahdottomien öljylamppujemme sijaan.. Voin sanoa, että minä olen ollut hiukan osallisena tuohon uudistukseen… Kuinka paljon tehtäviä onkaan vielä edessäni! Katsokaas, Wenzel, ajat muuttuvat, ja meillä on paljon velvollisuuksia uutta aikaa kohtaan. Muistan varhaisinta nuoruuttani… itse tiedätte, Wenzel, paremmin kuin minä, miltä täällä silloin näytti. Kadut olivat ilman jalkakäytäviä, ja katukivien välissä kasvoi jalankorkuinen ruoho, ja talojen edessä oli porstuat ja ulokkeet ja penkit… Ja keskiaikaiset rakennuksemme olivat pilatut lisärakennelmilla ja olivat sortumaisillaan, sillä vaikka yksityisillä oli rahaa eikä kukaan nähnyt nälkää, oli valtio rutiköyhä; kaikki sai olla rempallaan, kuten lankoni Permaneder sanoo, korjauksista ei ollut puhettakaan. Silloiset sukupolvet olivat huoletonta ja onnellista väkeä, ja isoisäni läheinen ystävä, Jean Jacques Hoffstede, eleli vain joutilaana suorittaen pieniä rivoja käännöksiä ranskankielisistä runoista… mutta iänkaiken ei sellaista voinut jatkua; moni asia on muuttunut ja yhä useampi tulee muuttumaan… Kaupungissamme ei enää ole 37 000 asukasta, vaan yli 50 000, kuten tiedätte, ja kaupungin luonne muuttuu. Täällä on nyt uutisrakennuksia ja etukaupunkeja, jotka laajenevat edelleen, ja kunnon kadut, ja me voimme panna kuntoon loistokautemme aikuiset muistopatsaat. Mutta tuo kaikki on lopultakin vain ulkonaista. Tärkeimmät asiat ovat, vielä edessäpäin, hyvä Wenzel. Ja nyt minä olen taas johtunut isä-vainajani ceterum censeo'on tulliyhdistykseen, Wenzel; meidän täytyy liittyä tulliyhdistykseen, sitä ei sietäisi enää epäilläkään, ja teidän pitää kaikkien auttaa minua, kun minä ajan sitä asiaa… Kauppamiehenä minä, näettekös, ymmärrän sen asian paremmin kuin valtiomiehemme, ja pelko, että se rajoittaisi itsenäisyyttä ja vapautta, on tässä tapauksessa kerrassaan naurettava. Sisämaa, Mecklenburg ja Schlesvig-Holstein, liittyisivät meihin, mikä on mitä suotavinta siksi, ettemme me enää yhtä suuressa määrässä kuin ennen hallitse pohjoista liikennettä… hyvä on… olkaa hyvä ja antakaa pyyheliina, Wenzel», sanoi konsuli lopuksi. Ja kun vielä oli sanottu pari sanaa rukiin päivähinnasta, joka oli 55 taalaria ja yhä alenemaan päin, sekä pari huomautusta jostakin kaupungin perhetapahtumasta, katosi herra Wenzel pohjakerrokseen tyhjentääkseen kadulle välkkyvän kuohuvesiastiansa. Ja konsuli nousi kiertoportaita makuuhuoneeseen; siellä hän suuteli otsalle Gerdaa, joka sillävälin oli herännyt, ja pukeutui parastaikaa.
Nuo pienet aamupuhteet valppaan parturin kanssa olivat johdantona, johon sitten liittyi toimelias päivän työ ajatuksineen, puheineen, hommineen, kirjoittamisineen, laskelmineen, edestakaisin-juoksuineen… Matkojensa, tietojensa, harrastuksiensa nojalla oli Thomas Buddenbrook piirissään se, jonka ajatus oli vähimmin rajoitettu, ja hän tunsi varmasti selvimmin niiden olosuhteiden pienuuden ja ahtauden, joiden keskellä hän liikkui.