»En koskaan, Thomas! En koskaan ole päästävä sitä huuliltani! Tiedän mitä olen velkaa itselleni ja sinulle näiden seinien sisässä…»
»Sitten on turha puhua sinun kanssasi!»
»Olkoon; toivoisin, ettei meidän tarvitsisikaan puhua siitä enää…»
»Mihin aiot ryhtyä? Aiotko hakea eroa?»
»Aion, Tom. Se on luja päätökseni. Se on menettely, jonka olen velkaa itselleni ja lapselleni ja teille kaikille.»
»Tuo on turhaa puhetta», sanoi veli keveästi, pyörähti kantapäällään ja meni hänen luotaan, ikäänkuin asia olisi puhuttu loppuun. »Eronsaantiin tarvitaan kaksi henkilöä, hyvä lapsi, ja ajatus, että Permaneder suostuisi siihen noin vain ilman muuta, on ainoastaan huvittava…»
»Jätä se minun huolekseni», sanoi Tony säikähtämättä. »Luulet, että hän tulee panemaan vastaan 17.000 markan myötäjäisten! tähden; mutta ei Grünlichkään tahtonut suostua eroon, hänet pakotettiin siihen; on siis olemassa keinoja. Minä menen tohtori Gieseken puheille, hän on Christianin ystävä ja hän on auttava minua… Asia oli toinen silloin, tiedän sen, tiedän mitä sinä aiot sanoa. Syynä oli silloin miehen kykenemättömyys elättämään vaimoaan! Huomaat minun olevan hyvin perillä näistä asioista, vaikka sinä käyttäydyt aivan kuin minä ottaisin ensi kertaa eroa elämässä!… Mutta se on aivan samantekevä, Tom. Ehkä se ei käy päinsä, vaan on mahdotonta — olkoon. Voit olla oikeassa. Mutta se ei muuta asiaa, se ei muuta päätöstäni. Pitäköön silloin rahansa — elämässä on korkeampia asioita! Minua hän ei ole näkevä enää koskaan.»
Sitten hän rykäisi. Hän oli noussut vuoteesta, istuutunut nojatuoliin, asettanut kyynäräänsä käsinojaan ja painanut leukansa niin voimakkaasti kättään vasten, että neljä taivutettua sormea painui alahuuleen. Siitä hän, syrjittäin kääntyneenä, katsoi kiihtynein, punaisin silmin jäykästi ulos ikkunasta.
Konsuli käveli edestakaisin, huokasi, pudisti päätään ja kohautteli olkapäitään. Viimein hän jäi seisomaan sisarensa eteen käsiään vääntäen.
»Sinä olet lapsi, Tony!» sanoi hän arasti ja rukoilevasta »Jokainen sana, jonka sanot, on pelkkää lapsellisuutta! Etkö nyt suostu, kun pyydän sitä sinulta, katsomaan asiaa hetken aikaa täysikasvuisen ihmisen silmillä?! Etkö huomaa, että käyttäydyt aivan kuin olisit kokenut jotakin vakavaa ja raskasta, kuin miehesi olisi pettänyt sinua julmasti ja häväissyt sinut kaiken maailman edessä?! Mutta koetahan nyt ajatella, niinhän ei ole tapahtunut! Eihän yksikään ihminen tiedä tuosta teidän taivaanportaissanne sattuneesta tapauksesta! Et sinä tuota meille vähääkään häpeää, vaikka palaat kaikessa rauhassa, korkeintaan hiukan ivallisen näköisenä Permanederin luo… päinvastoin! Sitten vasta oikein vahingoitat nimeämme, jollet tee sitä, sillä silloin sinä teet tuosta joutavasta tapahtumasta asian ja saat aikaan häväistysjutun…»