Thomas lysähti kokoon aivan kuin hänen sanojensa vaikutuksesta ja katsoi hymyillen alas.
»No, minä en siis kirjoita hänelle karkeata kirjettä. Kuten itse tahdot. Sehän on sinun asiasi, ja riittää, kun itse väännät hänen päänsä paikoilleen. Hänen vaimonaan se onkin sinun tehtäväsi. Mutta tarkkaan katsoen on hänen puolellaankin lieventäviä asianhaaroja. Ystävä viettää nimipäiviään, hän joutuu juhlatuulelle, saapuu hiukan liian iloisena kotiin ja tekee itsensä syypääksi pieneen sopimattomaan hairahdukseen, syrjähyppäykseen…»
»Thomas», sanoi Tony, »minä en ymmärrä sinua. En ymmärrä sitä tapaa, jolla sinä puhut! Sinä… Sinä, jolla on periaatteita… Mutta sinä et nähnyt häntä! Miten hän piteli Babettea juovuspäissään, minkä näköinen hän oli…»
»Luultavasti hyvinkin hullunkurinen. Mutta siinähän se vika juuri on, Tony, ettet sinä ota asiaa tarpeeksi hullunkuriselta kannalta, mihin sinun vatsasi on syypää. Olet tavannut miehesi heikkona, nähnyt hänet hiukan naurettavana… mutta sen ei pitäisi kuohuttaa sinua niin kauheasti, vaan ennemminkin saattaa nauramaan ja tehdä hänet inhimillisesti läheisemmäksi… Minä sanon sinulle erään asian; et tietenkään voinut sivuuttaa hänen käyttäytymistään hymyillen ja vaitiollen, se on selvä. Olet lähtenyt pois: se oli mielenosoitus, tosin vähän liian valtava kenties, liian ankara rangaistus — sillä en tahtoisi olla näkemässä, miten murheissaan hän nyt istuu. Mutta se oli oikein. Nyt pyytäisin ainoastaan, että sinä tarkastaisit asiaa hiukan tyynemmin ja hiukan enemmän poliittiselta näkökannalta… mehän puhumme kahden kesken. En voi olla huomauttamatta, ettei avioliitossa ole suinkaan yhdentekevää kenen puolella on siveellinen oikeus… ymmärrä minut, Tony! Miehesi on paljastanut heikkoutensa, se on kieltämätöntä. Hän on häpäissyt itsensä ja tehnyt itsensä hiukan naurettavaksi… naurettavaksi siksi, että hänen hairahduksensa on niin vähäpätöinen ja vähän ajatuksen arvoinen… Mutta hänen arvokkuutensa ei siis enää ole moitteeton, tästälähin on sinulla eräänlainen yliote, ja jos osaat käyttää sitä viisaasti hyväksesi, on onnesi oleva varma. Jos nyt… sanokaamme kahden viikon jälkeen — niin, suo anteeksi, niin kauan täytyy sinun vähintään viipyä meidän vieraanamme! — jos nyt kahden viikon kuluttua palaat Müncheniin, niin saatpa nähdä…»
»Minä en palaa Müncheniin, Thomas.»
»Miten sanoit?» kysyi veli kääntäen kasvonsa syrjin, vieden käden korvan taa ja kumartuen eteenpäin…
Tony makasi selällään pää syvällä tyynyjen sisässä, ja leuka näytti työntyvän esiin ankaran näköisenä. »En koskaan», hän sanoi. Sitten hän veti syvään ja äänekkäästi henkeä ja rykäisi hitaasti ja painokkaasti. Se oli kuiva rykäisy, joka alkoi muuttua hermostuneeksi tottumukseksi ja joka oli luultavasti yhteydessä hänen vatsavaivansa kanssa. — Syntyi äänettömyys.
»Tony», sanoi Thomas äkkiä, nousten pystyyn ja laskien kätensä raskaasti empire-tuolin selustalle, »sinä aiot saada aikaan häväistysjutun!…»
Nopea katse ilmaisi Tonylle, että Thomas oli kalvennut ja hänen ohimonsa paisuneet. Sisaren maltti ei enää kestänyt. Hänkin joutui kiihdyksiin, ja salatakseen pelkonsa, jota hän tunsi veljeään kohtaan, hän alkoi puhua kovaa ja vihaisesti. Hän hypähti istualleen, antoi jalkansa liukua alas vuoteesta ja alkoi puhua posket hehkuen, kulmakarvat rypyssä ja päätään ja käsiään heitellen: »Häväistysjutun, Thomas…? Ja voitko sinä neuvoa, ettei minun pitäisi saada aikaan sellaista, vaikka minua on häväisty ja suorastaan syljetty silmilleni? Onko se veljen neuvo?… Saat suoda anteeksi tämän kysymyksen! Hienotunteisuus ja tahdikkuus ovat suositeltavia, luonnollisesti! Mutta elämässä on tapauksia, Tom, — minä tunnen elämän yhtä hyvin kuin sinä — jolloin häväistysjutun pelko vivahtaa raukkamaisuuteen! Ihmettelen, että minun on tarvis sanoa tämä sinulle, minun, joka olen vain hanhi ja tyhmeliini… Niin, olen sitä ja voin ymmärtää sen, ettei hän ehkä ole koskaan rakastanut minua, sillä olen vanha ruma nainen ja Babett on varmasti kauniimpi. Mutta se ei oikeuttanut häntä unohtamaan huomaavaisuutta, jonka hän on velkaa syntyperälleni ja kasvatukselleni ja tunteilleni! Sinä et nähnyt, Tom, miten hän tuon huomaavaisuuden unohti, ja se, joka ei ole sitä nähnyt, ei tiedä mitään, sillä on mahdoton kuvailla, miten inhoittava hän oli tuossa tilassaan… Etkä sinä kuullut sitä sanaa, jonka hän huusi minulle, sisarellesi, kun otin tavarani ja läksin huoneesta nukkuakseni arkihuoneen sohvalla… Niin! silloin minun täytyi kuulla hänen suustaan sana… sana…» sana…! Thomas! Tuo sana se vasta lopullisesti saattoi, pakotti minut pakkaamaan koko yön tavaroitani, herättämään Erikan aamulla ja lähtemään talosta, sillä miehen luona, joka saattoi käyttää sellaisia sanoja, en voinut enää viipyä, ja sellaisen miehen luo minä en palaa ikipäivinä… muuten sortuisin, enkä voisi enää kunnioittaa itseäni, eikä minulla olisi enää mitään tukikohtaa elämässä!»
»Tahdotko olla hyvä ja ilmaista minulle tuon mahdottoman sanan?
Tahdotko vai etkö?»